Menee vuosia ennen maan autioitumista

Me ihmiset ollaan aika omituisia, kukin tavallamme. Joskus itsestänikin tuntuu ihan ylivoimaisen vaikealta ymmärtää muiden ajattelumaailmaa ja tekemisiä. Minä saan kotona kuulla että olen usein huonotuulinen ja levoton, ehkä siksi että minulle negatiivisten tunteiden ilmaiseminen on luonnollisempaa kuin positiivisten. En itse pidä itseäni huonotuulisena, mitä nyt toisinaan hieman synkkänä. Mutta toisille synkkyys on huonotuulisuutta. En minäkään ymmärrä miksi jotkut ovat niin tarkkoja autonsa merkistä!

Minä olen odottanut kevään alkua, juonut teetä, kuunnellut Scandinavian Music Groupia ja ihmetellyt päivien kulkua. Tai no, oikeastaan mun puolesta talvi voisi vielä jatkua, kun tuntuu ettei se täällä etelässä ehtinyt kunnolla alkaakaan...? Ei edes tule hirveästi mieleen, että mitä olen tässä viime aikoina touhunnut. Tai no, viime viikolla olin elämäni ensimmäisessä työhaastattelussa. Tulokset tulevat ensi viikolla. Toivon ihan hirveästi että saisin sen paikan kesäksi, koska työnhaku on kyllä todella stressaavaa. Mutta jos ei, niin menen sitten autokouluun ja yritän keksiä jotain muuta mielekästä tekemistä kesän ajaksi. Ehkä 10 opintopisteen Vanhan Testamentin heprea, intensiivikurssina?

Niin ja kävinhän minä Jyväskylässä tapaamassa mummiani ja samalla katsastamassa Jyväskylän Kaupunginteatterin Shrek-musikaalin. Dreamworksin elokuva Shrek on lähellä sydäntä ja sen vuoksi musikaalin katsastaminenkin houkutti. Ja pidin kyllä! Lavastuksiin oli selvästi kiinnitetty huomiota ja muutenkin musikaali oli hyvin toteutettu. Kokemus lisäsi kyllä olennaisesti omaa kiinnostustani musikaaleja kohtaan. Disneyn Tarzan-musikaali onkin tulossa jo kuukauden päästä Helsingin Kaupunginteatteriin, mutta toistaiseksi en ole vielä varma haluaisinko mennä katsomaan myös sitä. Ultimaattinen musikaalihaave olisi tietenkin Disneyn Leijonakuningas, mutta en usko että sitä tuodaan Suomeen ainakaan lähiaikoina, jos koskaan.

Seuraava väliaikaistavoite: saada kirjoitusinspis toimimaan niin luovan kirjoituksen kuin bloginkin puolella! Tai no, kyllähän mä olen tonne Tuulen väreihin kirjoitellutkin juttuja ihan ahkerasti (kirjoitan kyllä kaikki jutut etukäteen ja jossain vaiheessa tahti hidastunee), joten ei varmaan montakaan päivää mene ilman että jotain tekstiä tulisi tuotettua. Mutta tarinoita olisi taas kiva alkaa rustaamaan ahkerammin.

Sivujen kahinaa

En ole koskaan ollut mikään varsinainen lukutoukka, mutta kyllä minä olen aina kirjoista pitänyt. Harvoja taitoja ihailen yhtä paljon kuin kykyä kirjoittaa hyvä kirja. Lukukokemus on lähes aina palkitseva: kun olen nähnyt huonon elokuvan, olen sen jälkeen yleensä kiukkuinen ja tunnen että olen haaskannut aikaani. Huonon kirjan jälkeen fiilis on kuitenkin toisenlainen, ikään kuin olisi tehnyt matkan joka ei lopulta johtanut minnekään, mutta oli ainakin opettavainen.

Nykyään kirjaan tarttuminen tuntuu toisinan vaikealta. Minulla on jokseenkin aina ollut huono keskittymiskyky, mutta teini-iän jälkeen tämä on vain korostunut. Voin lukea pitkäänkin putkeen paikassa, jossa ei yleensä tule tehtyä mitään ihmeempiä, kuten vaikka bussissa ja mökillä. Mutta kotona kaikenlaiset muut asiat (yleensä dataaminen...) tuntuvst vievän huomion vaikka ihan ryhtymällä ryhtyisi lukemaan! Se on oikeastaan aika ärsyttävää. Pitäisiköhän ihan suosiolla vaikka varata joka päivästä puolituntinen lukemiselle...?

Sain kirjan Tarina Vailla Loppua joululahjaksi ollessani viiden- tai kuudentoista, ja se on ensimmäisestä lukukerrasta lähtien ollut lempikirjani. Se imaisi minut maailmaansa, joka hämmästyttävän monipuolinen ja elävä. Tärkeintä kirjassa oli sen hahmot ja sanoma, jotka iskivät teini-ikäisen minäni tajuntaan kuin moukari. Päähenkilö Bastianissa ja minussa on niin paljon samaa, ja koko kirja onkin rakennettu Bastianin hahmon ympärille. Hän on melkeinpä enemmän kuin päähenkilö: siinä missä kirjan alkupuoli toteutuu kahdella "metatasolla", puolenvälin jälkeen nämä kaksi sulautuvat yhteen ja Bastianista tulee melkeinpä koko tarinan sydän ja olemus. Tarina vailla loppua ei ole mikään tavallinen kertomus kirjan sisälle joutuvasta lapsesta, vaan hänen jouduttuaan sisään koko tarina alkaa rakentua hänen ympärilleen.

En ole lukenut kirjaa pariin vuoteen ja kohta olisi taas aika tarttua tähän opukseen, joka on myös ulkonäöllisesti yksi miellyttävimmistä omistamistani. Mutta sitä ennen on kahlattava läpi syksyn Hulluilta Päiviltä ostamani Taru Sormuten Herrasta, josta olenkin juuri lopettamassa ensimmäistä osaa Sormuksen ritarit. Kirja on ollut miellyttävä tuttavuus, joskin ymmärrän kyllä miksi jokut valittelevat kirjan kerronnallista hitautta. Tiiliskivissä ei ole itsessään mitään vikaa, mutta ne jättävät haastavan dilemman eteen: ei tunnu kivalta jättää kirjaa kesken, mutta välillä tekisi mieli sukeltaa johonkin toiseenkin maailmaan. Minun lukuvauhdillani Tarina vailla loppua saanee odotella vielä muutaman kuukauden...

Toissakesänä minulla oli reilun tunnin työmatka suuntaansa, ja tämä antoikin oivan tilaisuuden keskittyä kirjojen maailmaan vähän enemmänkin. Toivon että minulla on samankaltainen mahdollisuus tänäkin kesänä! Vanhojen suosikkien pariin palaaminen houkuttaisi, viettäessäni viime viikon kipeänä ja hakattuani ahkerasti Age of Mythologya (sen sijaan että vaikka lukisin...) on mytologiafantasian eli Percy Jacksonien ja Joanne Harrisin Riimujen uudellenluku alkanut kutkuttaa... Mutta toisaalta kirjasto on täpötäynnä aivan uusia tuttavuuksia! Valintoja, valintoja...

Kaiken lisäksi, totuus opiskelijaelämästä näyttää lukemisen suhteen olevan aika usein tämä:

Eli tenttikirjoja toistensa perään... Mutta eihän se koulukaan ikuisesti kestä!