Olen aktivoitunut viime vuoden puolella lukemisessa selvästi. Tenttien vähyys on helpottanut hommaa: kun ei tarvitse päntätä koulukirjoja niin muu lukeminen inspiroi enemmän. Ajattelin listailla tähän eniten mieleen jääneet teokset. Monta varsin mukavaa tuttavuutta onkin tullut luettua koulumatkoilla Helsinkiin ja takaisin.
Yiyun Li: A Thousand Year of Good Prayers
Ei liene yllätys, että Lin novellit vetoavat itseeni, sillä häntä on verrattu lempikirjailijaani Anton Tsehoviin. Lin novelleissa onkin tsehovilaista staattisuutta, ne ovat kuin pieniä ikkunoita kiinalaiseen elämänmenoon. Mielestäni Lin kirjoissa on kiinnostavaa myös se, miten hänen taustansa heijastuu niissä: kirjailija on asunut suurimman osan elämästään Kiinassa, mutta muuttanut myöhemmällä iällä Yhdysvaltoihin. Hän kuvaa enimmäkseen kotimaassaan asuvia kiinalaisia, mutta sisällyttää novelleihinsa myös amerikankiinalaisuuden kuvausta. Nimikkonovelli A Thousand Year of Good Prayers kuvaa mielestäni hienosti kulttuurillista yhteentörmäystä ja elämää vieraassa maassa.
Olin lukenut aiemmin Liltä hänen suomennetut teoksensa, esikoisnovellikokoelman Kultapoika, Smaragdityttö sekä ensimmäisen romaanin Vaeltajat. Novellikokoelmasta pidin kovasti, ja kyllä romaanikin oli ihan hyvä. Lin tyyliä jaksaa ihastella kerta toisensa jälkeen, juuri omaan makuuni sopivan korutonta. Juuri pari päivää sitten julkaistiin Lin uusin romaani "Yksinäisyyttä kalliimpaa" suomeksi. Odottelen jo innolla että saisin teoksen käsiini!
Jean Rhys: Siintää Sargassomeri
Myönnän tarttuneeni Rhysin romaaniin sen kiehtovan nimen takia. Kirjahan on alunperin kirjoitettu eräänlaiseksi rinnakkaisteokseksi Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaanille. Itse en ole Bronten kirjaa lukenut, mutta eipä se estänyt minua nauttimasta tästä kipeästä kasvukertomuksesta. Pidän Rhysin tavasta kuvata tapahtumia unenomaisen ohimenevinä kuvina, ja tarina jättää lopulta paljon arvailun varaan. Kiinnostavaa oli myös Karibian saarien kuvaus ja selkeästi postkolonialistinen näkökulma: Rhyshan on itsekin sieltäpäin kotoisin. On hieman ikävää, ettei romaanista ole vuosikymmeniin otettu uutta suomenkielistä painosta, ja jos haluan joskus kirjan omakseni hankkia niin englanninkieliseen painokseen onpi tyytyminen.
Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
Pidän kovasti pienoisromaaniin perustuvasta samannimisestä elokuvasta, jota tähdittää Audrey Hepburn, joten olin tyytyväinen saatuani vihdoin aikauseksi tarttua alkuperäisteokseenkin. Vaikka kirja ja elokuva luonnollisesti eroavatkin toisistaan, niin kummassakin on samaa viime vuosisadan puolivälin charmia, vaikka myönnettäköön, että kyllä Capoten edustaman yhteiskuntaluokan arvot paistavat läpi kirjasta. Toisaalta päähenkilö Holly Golightly on elämänasenteiltaan ihastuttavan eriskummallinen, usein jopa moderni. Kirjassa oli mukana myös kolme Capoten novellia, jotka olivat myöskin hauskaa luettavaa. Tämän innoittamana pyysin ja sainkin joululahjaksi Capoten novellikokoelman, jonka lueskelin läpi mielelläni. Aamiainen Tiffanylla olisi kiva ostaa omaan hyllyyn myös, onneksi sitä taidetaan painaa yhä suomeksikin.
Haruki Murakami: after the quake
Haruki Murakamin novellikokoelma tuntui kuin lämpimältä halaukselta rankan viikon keskellä. Jokainen tarina tuntui imaisevan sisäänsä, ja tyylillistä eleganssia ei voinut kuin ihailla. Yleensä luen nopeasti, mutta tämän kirjan kanssa piti aivan nautiskella! Kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää, tarinat liittyivät jollain tavalla kaikki Koben maanjäristykseen. Tämä on ulkoisesti kevyt luettava, kuusi lyhyehköä novellia, mutta sisällöltään ne ovat raskaita, kuten hyvien tarinoiden kuuluukin. Melankolisia, mutta jokaisen jälkeen on omituisella tavalla lämmin fiilis. Olen lukenut Murakamin Sputnik-rakastettuni -romaanin, mutta nyt kyllä tekee mieli tutustua muihinkin. Sitten kun sen aika on!
Tällä hetkellä lukemista odottaa Scott F. Fitzgeraldin novellikokoelma. Onneksi maailmassa eivät kiinnostavat kirjailijat lopu!
sunnuntai 1. helmikuuta 2015
tiistai 6. tammikuuta 2015
Pitkästä aikaa
Viime kesä oli hyvä, ja kulunut syksykään ei ole ollut yhtään hassumpi. Yliopistossa olen keskittynyt sivuaineen eli englannin opiskeluun, ja vapaa-aikaa olen viettänyt niin kuin ennenkin, lähinnä omissa oloissani luuhaten. Uutena harrastuksena olen aloittanut maalaamisen löydettyäni itselleni sopivan tekniikan (vesi- ja guassivärit). Ei minusta koskaan taiteilijaa tule, mutta yksi tärkeä asia mikä on tämän elämän aikana tullut opittua on, että asioista voi nauttia vaikka ei olisikaan niissä teknisesti hyvä. Tekemällähän sitä paranee.
Suurin ahdistuksen aihe on syksyllä ollut autokoulu, joka toivon mukaan alkaa kuitenkin nyt olla jo loppusuoralla. Olen ollut useampaan otteeseen epätoivon partaalla, sillä levoton ja hermoheikko luonteenlaatuni ei ole liikenteen kanssa kovin hyvä yhtälö. Moneen otteeseen ehdin jo katua rattiin hyppäämistä - mutta onneksi voiton kajastusta näkyy jo. Vaikka toki, ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa, eihän sitä tiedä mitä se inssin vastaanottaja siellä kokeessa sitten sanoo...
Ja sitten tulevat suunnitelmat? Keväällä jatkan koulujuttujen parissa. Englanninopinnoista pitäisi useampi pakollinen kurssi suorittaa, ja myöskin tehdä kandidaatintutkinto. Kuten kaikista vähänkin isommista koulujutuista, olen kandin suhteen potenut juurikin tänään jonkintasoista uskonpuutetta ja ahdistusta. Eihän mulla ole edes mitään hajua mistä aloittaa koko jutun...! Hyvä kun olen aiheen keksinyt. Pakko vaan lohduttautua sillä että olen ennenkin osannut selviytyä näistä jutuista. Mulle vaan luonnollinen tapa reagoida kaikkeen on vetää eka hirveät kilarit ja lopulta todetta että ei muuten ollut hermoromahduksen arvoista... :D
Kesällä haluan samoihin hommiin kuin viimeksikin. Työ ei ollut todellakaan aina herkkua, työpäivät olivat pitkiä ja fyysisesti raskaita, mutta minusta olisi niin helppoa ettei tarvitsisi lähteä työpaikkahakuun jälleen kerran... Ja viihdyin kuitenkin viime kesän töissä pääasiallisesti oikein hyvin, joten en ole ollenkaan pahoillani samaan paikkaan palaamisesta. Ensi syksyksi taasen olisi tavoitteena lähteä pariksi kuukaudeksi vaihtoon. Minulle on englanninopiskelun myötä valjennut, että jänittän hirveästi esiintymistä englanniksi. Suomeksi osaan esiintyä ihan hyvin, mutta englanniksi puhuminen jännittää aivan kamalasti. Pelkään sekoavani sanoissa ja tuntuu siltä kuin ääntäminen olisi tosi tönkköä ja kömpelöä. Siksipä tavoitteena olisi lähteä Erasmus-vaihtoon joko Iso-Britanniaan tai Irlantiin, jossa kieltä pääsisi käyttämään ihan natiivien puhujien kanssa. Tiedän jo vapaaehtoisvuoden perusteella, että vuodeksi en haluaisi pois lähteä, mutta neljän tai viiden kuukauden vaihto lienee ihan passeli minulle.
Minusta on ihanaa tehdä suunnitelmia tulevaisuutta varten! En kaipaa elämääni spontaaniutta tai jatkuvaa hehkutusta. Tuntuu siltä, että kun suuret linjat ovat valmiiksi selvillä, niin on helpompi elää elämäänsä hetkessä. Kaiken autokoulu- ja yliopistokiukunkin keskellä elämä on näyttäytynyt minulle hyvin antoisana, ja siitä fiiliksestä on hyvä heittäytyä tulevaan vuoteen!
Suurin ahdistuksen aihe on syksyllä ollut autokoulu, joka toivon mukaan alkaa kuitenkin nyt olla jo loppusuoralla. Olen ollut useampaan otteeseen epätoivon partaalla, sillä levoton ja hermoheikko luonteenlaatuni ei ole liikenteen kanssa kovin hyvä yhtälö. Moneen otteeseen ehdin jo katua rattiin hyppäämistä - mutta onneksi voiton kajastusta näkyy jo. Vaikka toki, ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa, eihän sitä tiedä mitä se inssin vastaanottaja siellä kokeessa sitten sanoo...
Ja sitten tulevat suunnitelmat? Keväällä jatkan koulujuttujen parissa. Englanninopinnoista pitäisi useampi pakollinen kurssi suorittaa, ja myöskin tehdä kandidaatintutkinto. Kuten kaikista vähänkin isommista koulujutuista, olen kandin suhteen potenut juurikin tänään jonkintasoista uskonpuutetta ja ahdistusta. Eihän mulla ole edes mitään hajua mistä aloittaa koko jutun...! Hyvä kun olen aiheen keksinyt. Pakko vaan lohduttautua sillä että olen ennenkin osannut selviytyä näistä jutuista. Mulle vaan luonnollinen tapa reagoida kaikkeen on vetää eka hirveät kilarit ja lopulta todetta että ei muuten ollut hermoromahduksen arvoista... :D
Kesällä haluan samoihin hommiin kuin viimeksikin. Työ ei ollut todellakaan aina herkkua, työpäivät olivat pitkiä ja fyysisesti raskaita, mutta minusta olisi niin helppoa ettei tarvitsisi lähteä työpaikkahakuun jälleen kerran... Ja viihdyin kuitenkin viime kesän töissä pääasiallisesti oikein hyvin, joten en ole ollenkaan pahoillani samaan paikkaan palaamisesta. Ensi syksyksi taasen olisi tavoitteena lähteä pariksi kuukaudeksi vaihtoon. Minulle on englanninopiskelun myötä valjennut, että jänittän hirveästi esiintymistä englanniksi. Suomeksi osaan esiintyä ihan hyvin, mutta englanniksi puhuminen jännittää aivan kamalasti. Pelkään sekoavani sanoissa ja tuntuu siltä kuin ääntäminen olisi tosi tönkköä ja kömpelöä. Siksipä tavoitteena olisi lähteä Erasmus-vaihtoon joko Iso-Britanniaan tai Irlantiin, jossa kieltä pääsisi käyttämään ihan natiivien puhujien kanssa. Tiedän jo vapaaehtoisvuoden perusteella, että vuodeksi en haluaisi pois lähteä, mutta neljän tai viiden kuukauden vaihto lienee ihan passeli minulle.
Minusta on ihanaa tehdä suunnitelmia tulevaisuutta varten! En kaipaa elämääni spontaaniutta tai jatkuvaa hehkutusta. Tuntuu siltä, että kun suuret linjat ovat valmiiksi selvillä, niin on helpompi elää elämäänsä hetkessä. Kaiken autokoulu- ja yliopistokiukunkin keskellä elämä on näyttäytynyt minulle hyvin antoisana, ja siitä fiiliksestä on hyvä heittäytyä tulevaan vuoteen!
Tilaa:
Kommentit (Atom)