Syksyinen ilta-ajatus taas kerran

Yritin tässä eilen mennä Kallion kirkkoon ihmettelemään Jari Sarasvuota, Juha Tapiota ja Teemu Laajasalon öylättejä. Minulla oli koulua vain aamupäivällä, mutta päätin jumittaa Helsingissä sitten iltaan asti. Onneksi ei tarvinnut yksin jumittaa, sillä ystäväni Anni oli lupautunut seuraksi. No, tämä reissu jäi lopulta siihe, että kärttyinen vahtimestari käännytti meidät kirkon ovelta, koska paikka oli liian täynnä. No, kyllähän se vähän harmitti mutta yhdessä tarvottiin sitten takaisin Annin kämpille ja vihattiin loppuilta sitä vahtimestaria ja Kosukea (tyyppi jonka rasittavasta kirjasta meidän piti pitää tänään esitelmä. Ei pidetty koska nixu).

Lausuin kyllä monta kertaa hiljaisen kiitoksen siitä, että mulla oli Anni seuranani. Jos olisin varonut yksin iltaan asti ja joutunut kaiken ajanhaaskaamisen jälkeen käännytetyksi sieltä, olisin varmaan vaan vetänyt itkupotkuraivarit sille vaksille ja kironnut niin Jarin, Juhan kuin Teemunkin syvälle kadotukseen. Vastoinkäymiset ja epäonniset sattumukset tuntuvat niin paljon vähäpätöisimmiltä ja kevyemmiltä kun on joku jonka kanssa ne jakaa. Koin tämän ihan konkreettisesti asuessani Jejulla, jolloin ymmärsin ihan todella kuinka paljon ihmistä lamauttaa kun ei ole ketään, jolle jakaa tuntojaan ja ajatuksiaan, tai ihan vaikka vaan olla ja tuntea olonsa mukavaksi. Silloin ihan pienimmätkin asiat muuttuvat äkkiä raskaiksi ja isoiksi möröiksi sielun sisälle.

Kiitos siis teille, kaikki rakkaat ystäväni, jotka olette minua tukeneet ja tämän elämäni pienempiä ja suurempia taakkoja kanssani kantaneet. Jos jotain olen oppinut niin sitä arvostamaan. Tätä seuraavaa biisiä kuunnellessani muistuvat mieleeni kaikki ihmiset, jotka ovat minua hyvin kohdelleet:

Niin kivaa että silmätkin menee killiin

Tämän videon tekeminen oli ihan tuskaa. Leikkaaminen = tuskaa, muuntaminen parempaan muotoon = tuskaa, lataaminen = tuskaa. Mutta tässä se nyt on! Virallisesti tämä video on omistettu Annille.

En pilaile kun puhun killiin katsomisesta. Johtuuko noi hetkittäiset kieroonkatsomiset siitä kun yritän katsoa kameraan vai katsonko mä oikesti kieroon puhuessani? Apua! Masentava ajatus :C

Palautin tässä juuri sen kirkkohistorian esseen, jota tuossa koulutyöpostauksessakin vähän kriiseilin. Kyseessä ei edes ollut kovin iso kirjallinen työ (edellisen vuoden opiskelijoilla koko essee oli melkein kaksi kertaa pitempi) mutta multa se vaati oman osansa verta, hikeä ja pääasiassa kyyneliä. Vähän petyinkin itseeni kun flippasin niin pahasti yhden pahaisen esseen takia, kelatkaa sitten kun on vastassa kaikki isot työt, kandit ja gradut ja muut? Toisaalta olen vaan tullut siihen tulokseen, että mun akateemiseen prosessiin kuuluu olennaisesti jonkinlainen totaalisen epätoivon tila ennen kuin asiat alkavat oikeasti edistyä.

Muutenkin mulla oli tuossa viikko takaperin livästi sanottuna tahmainen meininki. Aina pari kertaa vuodessa muhun iskee sellanen muutaman päivän kausi, jolloin koko elämä näyttää täysin merkityksettömältä ja tulevaisuus synkältä. Tälläkin kertaa mielessä pyöri kaikenlaiset synkät tulevaisuudenvisiot. Mitä järkeä haaveilla työpaikasta, kun televisiosta kuulee vain juttuja irtisanomisista ja työttömyysprosenteista? Mitä järkeä haaveilla perheestä, kun kukaan vastakkaisen sukupuolen edustaja ei katso perään kahta kertaa? Mutta joidenkin päivän synkistelyn jälkeen tulin taas siihen samaan loppuratkaisuun mihin tulen joka kerta: parempi olla miettimättä huomista ja sen sijaan todeta itselleen: just keep swimming. Koska ihminen ei huku aivan helposti.

Viikko sitten olin erään koulujutun takia käymässä Mikaelin kirkon Tuomas-messussa. Messu oli todella miellettävä kokemus ylipäätään, mutta erityisesti kosketti kun lauloimme virren 341. Kiitos sulle kukkasista, jotka teilläin kukoisti. Kiitos myöskin ohdakkeista,jotka mua haavoitti. Jotenkin sisäistyi siinä, että vastoinkäymiset kuuluvat elämään, ja ne ovat yhtä lailla elämää nii kuin ne kaikki ihanat ja iloiset asiat. Olen joskus pohtinut itsekseni, onko minussa jokin vika kun en pysty samaistumaan ihmisiin, jotka aika-ajoin hehkuttavat elämänsä olevan niin uskomattoman ihanaa. Kyllä minustakin elämä on aika usein kivaa ja niin edelleen, mutta en koskaan pääse mukaan todelliseen flow'hun. Mutta nyt olen alkanut ajattelemaan, että jokainen rullailkoon tyylillään, ja se ettei koe tarvetta hehkuttaa elämänsä mahtavuutta ei tarkoita että eläisi yhtään vähäpätöisempää elämää.

Noh, viimeistään kun saan nuo loputkin koulujutut hoideltua pois päiväjärjestyksestä niin sitä voisi vaikka ryhtyä ihan riemukkaaksi. Eihän mulla tässä elellessä ole mitään suurempia hätiä, tai jos onkin, niin voin teeskennellä onnellisen tietämätöntä.

Kynsilakkaterroristi

Vaikka olenkin enemmän tai vähemmän höyrähtänyt kaikenlaisin meikkijuttuihin, kynsilakat olleet mulle aina vähän etäisempi osa-alue meikkihommissa. Kynsien lakkailu vaatii aikaa ja keskittymistä, ja yleensä näin kärsimättömältä ihmiseltä sellaiseen aikaa ei oikein likene. Viime aikoina olen kuitenkin kunnostautunut tässäkin asiassa, vähän ennen Koreasta lähtöäni ostin pari täkäläisten merkkien lakkaa. Suomeen tultuani olen ollut kosmetiikanostokiellossa (jo yli 4kk! Woohoo!) mutta viime aikoina on lakkakokoelma kasvanut kahdella uudella yksilöllä.

A englandin Perceval-lakka on oma ostokseni, myönnetään, joustin sen verta kiellosta. Todella nätti punainen, näkyy tuossa kynsilläkin. Väri on aivan upea, mutta valitettavasti lakka on lohkeillut aika nopeaan tahtiin kynnen päistä. Toisaalta on otettava huomioon se, etten osaa kynsiterroristina oikein varoa kynsiäni, ja siksi lakat ottavat aika paljon osumaa arkisissa touhuissani. Ihkulta Paulalta sain taasen synttärilahjaksi tuon tumman violetin glitterlakan, Estee Lauderin Pure Color Nail Laquerin sävyssä 0N Smashed. Todella hieno violetti!

Tähän kokosin kuvaan kaikki omistamani lakat (miinus yksi Nivean nudelakka, joka on hukassa). Niitä todellakin on aika vähän! Mavalan ja Nivean lakat ovat mukavan pieniä, niitä onkin tullut kivasti käytettyäkin. Pidän kaikista eniten punaisista, liiloista ja sinisistä lakoista, muun värisiä ei taida hirveästi minulla ollakaan. Tuo IsaDoran Mulberry Winen sävy ei oikein erotu tässä, se on erittäin tumma viininpunainen, siftaa välillä kylmään punaiseen ja välillä ruskeaan. Nature Republicin Fly me to the moon -kokoelman punainen ja liila "roskalakka" toimivat kivasti noiden muiden päällä.

Kynsienkoristelu, siis monimutkaisempi kuin glitterlakan käyttö, ei oikein nappaa ainakaan meikäläistä, kun pelkkä lakkaaminen itsessään on jo vähän turhan työläistä. Nykyään olen kuitenkin alkanut kokemaan sen enemmän mukavana "omana aikana" ja jaksankin lakata kynnet kerran-pari viikossa. Silti varmasti kynsitietoiset kauhistelevat aina meikäläisen hiihtäessä vastaan, kun vähän turhan usein lakat pääsevät lohkeilemaan sangen pahasti ennen kuin ehdin vaihtaa uuteen...

Mites teidän kynnet? Au naturel, pelkällä lakalla, konadleimoilla, kynsitarroilla, tekareilla, geeleillä, akryyleillä? Mikä on paras lakkaväri?