Yritin tässä eilen mennä Kallion kirkkoon ihmettelemään Jari Sarasvuota, Juha Tapiota ja Teemu Laajasalon öylättejä. Minulla oli koulua vain aamupäivällä, mutta päätin jumittaa Helsingissä sitten iltaan asti. Onneksi ei tarvinnut yksin jumittaa, sillä ystäväni Anni oli lupautunut seuraksi. No, tämä reissu jäi lopulta siihe, että kärttyinen vahtimestari käännytti meidät kirkon ovelta, koska paikka oli liian täynnä. No, kyllähän se vähän harmitti mutta yhdessä tarvottiin sitten takaisin Annin kämpille ja vihattiin loppuilta sitä vahtimestaria ja Kosukea (tyyppi jonka rasittavasta kirjasta meidän piti pitää tänään esitelmä. Ei pidetty koska nixu).
Lausuin kyllä monta kertaa hiljaisen kiitoksen siitä, että mulla oli Anni seuranani. Jos olisin varonut yksin iltaan asti ja joutunut kaiken ajanhaaskaamisen jälkeen käännytetyksi sieltä, olisin varmaan vaan vetänyt itkupotkuraivarit sille vaksille ja kironnut niin Jarin, Juhan kuin Teemunkin syvälle kadotukseen. Vastoinkäymiset ja epäonniset sattumukset tuntuvat niin paljon vähäpätöisimmiltä ja kevyemmiltä kun on joku jonka kanssa ne jakaa. Koin tämän ihan konkreettisesti asuessani Jejulla, jolloin ymmärsin ihan todella kuinka paljon ihmistä lamauttaa kun ei ole ketään, jolle jakaa tuntojaan ja ajatuksiaan, tai ihan vaikka vaan olla ja tuntea olonsa mukavaksi. Silloin ihan pienimmätkin asiat muuttuvat äkkiä raskaiksi ja isoiksi möröiksi sielun sisälle.
Kiitos siis teille, kaikki rakkaat ystäväni, jotka olette minua tukeneet ja tämän elämäni pienempiä ja suurempia taakkoja kanssani kantaneet. Jos jotain olen oppinut niin sitä arvostamaan. Tätä seuraavaa biisiä kuunnellessani muistuvat mieleeni kaikki ihmiset, jotka ovat minua hyvin kohdelleet:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti