Palautin tässä juuri sen kirkkohistorian esseen, jota tuossa koulutyöpostauksessakin vähän kriiseilin. Kyseessä ei edes ollut kovin iso kirjallinen työ (edellisen vuoden opiskelijoilla koko essee oli melkein kaksi kertaa pitempi) mutta multa se vaati oman osansa verta, hikeä ja pääasiassa kyyneliä. Vähän petyinkin itseeni kun flippasin niin pahasti yhden pahaisen esseen takia, kelatkaa sitten kun on vastassa kaikki isot työt, kandit ja gradut ja muut? Toisaalta olen vaan tullut siihen tulokseen, että mun akateemiseen prosessiin kuuluu olennaisesti jonkinlainen totaalisen epätoivon tila ennen kuin asiat alkavat oikeasti edistyä.
Muutenkin mulla oli tuossa viikko takaperin livästi sanottuna tahmainen meininki. Aina pari kertaa vuodessa muhun iskee sellanen muutaman päivän kausi, jolloin koko elämä näyttää täysin merkityksettömältä ja tulevaisuus synkältä. Tälläkin kertaa mielessä pyöri kaikenlaiset synkät tulevaisuudenvisiot. Mitä järkeä haaveilla työpaikasta, kun televisiosta kuulee vain juttuja irtisanomisista ja työttömyysprosenteista? Mitä järkeä haaveilla perheestä, kun kukaan vastakkaisen sukupuolen edustaja ei katso perään kahta kertaa? Mutta joidenkin päivän synkistelyn jälkeen tulin taas siihen samaan loppuratkaisuun mihin tulen joka kerta: parempi olla miettimättä huomista ja sen sijaan todeta itselleen: just keep swimming. Koska ihminen ei huku aivan helposti.
Viikko sitten olin erään koulujutun takia käymässä Mikaelin kirkon Tuomas-messussa. Messu oli todella miellettävä kokemus ylipäätään, mutta erityisesti kosketti kun lauloimme virren 341. Kiitos sulle kukkasista, jotka teilläin kukoisti. Kiitos myöskin ohdakkeista,jotka mua haavoitti. Jotenkin sisäistyi siinä, että vastoinkäymiset kuuluvat elämään, ja ne ovat yhtä lailla elämää nii kuin ne kaikki ihanat ja iloiset asiat. Olen joskus pohtinut itsekseni, onko minussa jokin vika kun en pysty samaistumaan ihmisiin, jotka aika-ajoin hehkuttavat elämänsä olevan niin uskomattoman ihanaa. Kyllä minustakin elämä on aika usein kivaa ja niin edelleen, mutta en koskaan pääse mukaan todelliseen flow'hun. Mutta nyt olen alkanut ajattelemaan, että jokainen rullailkoon tyylillään, ja se ettei koe tarvetta hehkuttaa elämänsä mahtavuutta ei tarkoita että eläisi yhtään vähäpätöisempää elämää.
Noh, viimeistään kun saan nuo loputkin koulujutut hoideltua pois päiväjärjestyksestä niin sitä voisi vaikka ryhtyä ihan riemukkaaksi. Eihän mulla tässä elellessä ole mitään suurempia hätiä, tai jos onkin, niin voin teeskennellä onnellisen tietämätöntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti