Sain Kerkko Koskinen Kollektiivin levyn Kerkko Koskinen Kollektiivi joululahjaksi pikkuveljeltäni vuonna 2012. Albumi oli julkaistu edeltävänä syksynä. Kerkko Koskinen lienee tuttu hahmo suomalaisen popmusiikin tuntijoille, sillä hän toimi johtohahmona Ultra Bra-yhtyeessä. Koskinen on jatkanut musiikin tekemistä yhtyeen hajoamisen jälkeen lukuisten muiden artistien kanssa, sekä julkaissut myös useamman soololevyn. Kerkko Koskinen Kollektiivissa vaikuttavat Koskisen itsensä lisäksi Vuokko Hovatta, Manna ja Paula Vesala.
Kun ensimmäisiä kertoja kuuntelin Kerkko Koskinen Kollektiivia läpi, minuun kolahtivat eniten aloitusraita Käki ja lopetusraita Isoäiti. Jotenkin nämä kaksi kappaletta tuntuivat sanoituksiltaan istuvan omaan silloiseen elämäntilanteeseen kuin nenä naamaan. Erityisesti lyhyeen Anna Ahmatovan runoon sävelletty Käki tuli kuunneltua ajatuksella moneen kertaan, ja siihen tehty Koskiselle tyypillinen mahtipontinen sävellys vain lisäsi tekstin vaikuttavuutta. Isoäiti-kappale sen sijaan on sanoituksiltaan kryptisempi, mutta itselleni tuntui kun laulun isoäidin ääni puhuisi itselleni, "älä sekoita sääliä rakkauteen, älä marsia venukseen" ja niin edelleen. Sävellys palvelee taas tekstiä aivan erityisellä tavalla, olemalla välillä pehmeä ja heleä ja muuttumalla painostavammaksi kun isoäiti alkaa taas saarnaamaan.
Vaikka pidin melkeinpä kaikista kappaleista kovasti jo ensikuulemalta, ovat levyn muut biisit avautuneet kahta edellämainittua hieman hitaammin. Kuitenkin mitä enemmän levyä kuuntelen, sitä paremmin sitä ymmärrän. Pikku hiljaa olen alkanut löytämään itseäni myös sellaisistakin kappaleista kuin Korintin ruusut, Koska meitä ei ole ja Odotusta. Erityisesti viimeksi mainittu tuntuu muuttuvan vain paremmaksi ja paremmaksi joka kuuntelukerralla, en ole koskaan kuullut musiikillista esitystä johon tiivistyisi koko odotuksen tunnelma yhtä osuvasti kuin tuohon.
Kerkko Koskinen Kollektiivin (ai että kun on häiritsevää puhua levystä jolla on sama nimi kuin esittäjällään!) lauluissa tuntuu yleensä olevan jokin narraativinen ulottuvuus, ja kappaleet tuntuvat kertovan yksi kerrallaan pienen tarinan pelkän fiilistelyn sijaan. Vuodet vie mukanaan nuoruuden huolettomuuteen, Käen tavoin Anna Ahmatovan runoon perustuva Nukun hiljaa kirkkomaassa kuvaa kuolleen äidin ja lapsen suhdetta. Vaan kestäköhän kertoo laulu Laura Palmer?
Ymmärrettävästikään kaikkiin ei iske Kerkko Koskisen sävellystyyli, johon kuuluvat draamattiset viulut ja torvet sekä yleinen mahtailevuus. Itsestäni on kuitenkin kiinnostavaa kuinka tällaiset orkestraaliset elementit on saatu toimivaan muuten enemmän poppiin shiftaavassa musiikissa. Kollektiivin kappaleet erottuvat myös sanoituksiensa runollisuudella, ja osa onkin sävellyksiä valmiille runoille. Muutenkin vaikuttaisi, että sanoituksia ei ole tehty vain osaksi musiikkia vaan omiksi tuotoksikseen. Siksi onkin kiiteltävä, että levyn mukana tulee lehtinen, johon sanat on kirjoitettu. Muutenkin Kerkko Koskinen Kollektiivi on desgniltään oikein miellyttävä albumi: kirkkaat värit ja tyylitellyt kuviot jatkuvat myös sisälehtisessä. Muutenkin levy eroaa perinteisistä levyistä siinä, että kotelo on melkein kokonaan pahvia. Kiinnostava ratkaisu, tosin huono myös varomattomiin käsiin, itse onnistuin jo ekaa kertaa avatessa repimään koteloa vähän...
Kaiken kaikkiaan todella mahtava lisä omiin kokoelmiini ja yksi hieno debyytti yhtyeeltä. Toivottavasti Kerkko Koskinen Kollektiivi malttaa julkaista joskus toisenkin albumin.
Levyä pääsee kuuntelemaan tästä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti