Ystäväni Anni teki postauksen FB:ssä kiertävän haasteen pohjalta, jossa listataan kymmenen biisiä, jotka ovat koskettaneet itseä vuosien varrelta. Hän haastoi postauksen lopussa kaikki lukijansa tekemään saman. Koska höpisen mielelläni musiikista, tartuin tähänkin haasteeseen mielelläni. Järjestys on sitten lähinnä mieleentulemisjärjestys.
1. Mike Oldfield: Moonlight shadow
Lempikappaleeni, on ollut jo ties kuinka monta vuotta. En tiedä mikä tässä vie mukanaan, kappaleen tarina, Maggie Reillyn yht'aikaa viaton ja ilmaisuvoimainen ääni vai melodian soljuva kulku. Puhdasta taikaa, sanon minä.
2. Scandinavian Music Group: Joisin viskin ja nousisin
Mitä enemmän perehdyn SMG:n musiikkiin, sitä enemmän siitä pidän. Joisin viskin ja nousisin on minusta ehkä paras kuvaus rakkaudesta, minkä osaan musiikin maailmasta valita. Jos voisin joskus olla niin kuin hän jota rakastan. Mitenpä sen paremmin voisi muotoilla?
3. 2NE1: Ugly
Jos puhutaan sanoituksista, niin en ole oikein oppinut hiffaamaan korealaista musiikkia. Mutta joka kerta, kun Ugly pärähtää soimaan ipodistani, en voi ohittaa sen sanomaa. Harva kuulemani kappale kuvaa huonoa itsetuntoa yhtä raadollisen realistisesti kuin Ugly. Englanninkielinen kertosäe vaikuttaa yksinään vain raivokkaalta angstilta, mutta koreankielisiin osuuksiin yhdistäessä siitä muodostuu itsellenikin niin tuttu mielenmaisema.
4. Maija Vilkkumaa: Kristiina
Ei ole epäilystäkään, etteikö Vilkkumaan laulun tarkoitus olisi ilkkua "täydellistä" Kristiinaa, mutta itse toivon aina salaa mielessäni, että voisin olla samanlainen kuin tämän laulun kuvaama Kristiina. Vaikuttava, kurinalainen ja vähän kyyninenkin.
5. Virsi 341. Kiitos sulle, Jumalani
Muistan kun Tuomasmessussa veisattiin tämä virsi. Minulla syttyi lamppu päässä: kärsimys kuuluu elämään, eikä siitä kannata olla katkera. Eihän tänne synnytty vain iloitsemaan. Tämä oli minulle henkilökohtaisesti todella tärkeä oivallus, ja siksipä toivon että kun minut haudataan niin tämä virsi kaikukoon juurikin sinä päivänä!
6. Igor Stravinsky - Kevätuhri
En muista mitä kautta alun perin eksyin kuuntelemaan Igor Stravinskyn säveltämän baletin Kevätuhri, mutta primitiivisyydessään se vei minut mukanaan jo fagotin soittamilla ensisävelillään. Alkuperäinen baletti sai inspiraationsa slaavilaisesta kansanuskosta, mutta sen musiikki on taipunut myös muunlaisiinkin tulkintoihin, kuten näemme vaikkapa Disneyn Fantasia-elokuvassa.
7. Alice Nine - Subaru
Tämä kappale edustaa tässä oikastaan kokonaista levyä. Nuorempana kuuntelin paljon japanilaista Alice Ninea, ja yhtyeen VANDALIZE-levy on minulle edelleen eräänlainen aarre. Subaru, suomeksi "Seulaset", on kappale jota olen alkanut arvostaa pikku hiljaa entistä enemmän. Laulussa on jotain hyvin eteeristä ja rauhoittavaa.
8. Elton John & Tim Rice - Circle of Life/Elämän tie
Disneyn Leijonakuningas on lempielokuvani, ja sen alkutahdit ovat kyllä äärimmäisen vaikuttavaa kuultavaa. Elämän tie on niin mahtipointinen (niin suomeksi kuin englanniksikin), että väkisinkin tulee kylmät väreet sitä kuunnellessa! Disneyllä on kyllä todella monia koskettavia musiikkikappaleita, niin laulettuja kuin score-pätkiäkin.
9. PMMP - Taajama
Taajama-kappale kertoo nimensä mukaisesti elämästä pienessä maaseutukunnassa. Vaikka aihepiiri ei sinänsä kosketa minua millän tavalla (olenhan pääkaupunkiseutulainen), sen tunnelma jaksaa ihastuttaa minua kerta toisensa jälkeen. Jostain syystä minuun vetoavat usein kappaleet, joista voi aistia selkeän epätoivon.
10. Kerkko Koskinen Kollektiivi - Käki
Olen blogannut jo aiemmin Kerkko Koskinen Kollektiivin samannimisestä levystä, joka on yksi ehdottomista lempilevyistäni. Käki on sävelletty Anna Ahmatovan runoon, joka lyhyydessään ja yksinkertaisuudessaan sisältää jotain itseäni hyvin puhuttelevaa. Siinäkin on epätoivoa, mutta se ei ole melankolista, vaan jonkinlaista dramaattista sellaista. Muistan kun Koreassa asuessani kuuntelin tätä biisiä ja ajattelin elämääni.
En haasta ketään erityisesti, mutta jos haaste houkuttaa niin tehdä saa!
maanantai 28. huhtikuuta 2014
tiistai 22. huhtikuuta 2014
Myötätunto
Lueskellessani Keyword: Love -blogia, ajelehti mieleni hetkeksi menneeseen. Löysin jonkin aikaa sitte hyllystäni sikermän tekstejä, jotka olin kirjoittanut kolmetoistavuotiaana. Tekstit ajoittuivat noin vuoden 2007 alkupuolelle. Olin kirjoittanut vihaavani luokkaani, sillä he ovat typeriä ja kiusaavat minua. Tekstit olivat muuten varsin positiivissävytteisiä, joten mistään todella perustavanlaatuisesta vihasta tuskin oli kyse, mutta arvatenkin niiden kuvaama aika ei varsinaisesti ollut onnellisin ajanjakso elämässäni.
Yli seitsemän vuotta olen niittänyt sitä viljaa mitä silloin kylvettiin. Joukossa on ikäviä asioita: huono itsetunto, sosiaalisten tilanteiden aiheuttama ahdistus, tuomitsemisen pelko. Mutta valehtelisin, jos en sanoisi, etteikö käteen olisi jäänyt jotain hyvääkin. Opin ymmärtämään, että hyvät ystävät tulevat juuri silloin, kun heitä eniten tarvitaan. Minä en tarvise ihmisiä, jotka kohtelevat minua huonosti. Ja ennen kaikkea, opin olemaan myötätuntoinen, sillä jokainen meistä kärsii omalla tavallaan.
Myötätunto on lahja, ehkä jotkut ovat saaneet sen syntymässään mutta useimmat oppivat sen vain kärsimällä itse tai nähdessään muiden kärsimyksen. Kaikille sitä ei suoda, joidenkin mielestä ainoa tapa reagoida kärsimykseen on pistää paha kiertoon. Minä haluan olla se, johon paha loppuu. Se, joka kääntää toisenkin poskensa. Haluan olla vahva ja varma kuin kallio, sellainen jota viha ja katkeruus eivät horjuta.
Se ei ole helppoa. Olen todella pitkävihainen ja helposti katkeroituva ihminen, ja sen takia anteeksiannon opettelu pitää aloittaa usein alusta. Kiusaajien anteeksiannossa helpottaa, että tiedän olevani parempi ihminen kuin he. Vaikka kukaan heistä ei ole vakavissaan tullut koskaan pyytämään anteeksi, se ei estä minua antamasta. Voin jonain päivänä antaa anteeksi niillekin, jotka kuvittelevat etteivät ole tehneet mitään väärin. Muut ihmiset on helppo tuomita, vaikea armahtaa. Minäkin kuljen turhan usein sanan säilä edellä ja järki perässä. Edessä on siis vielä pitkä matka, mutta minä opin.
Eräs ystäväni, minua viisi vuotta vanhempi, kehui minua viisaaksi. Harva kehu on lämmittänyt mieltä yhtä paljon! Sitä minä haluaisinkin olla: viisas ja vahva, mutta samalla herkkä ja nöyrä. Ja myötätunto kaikkea kohtaan, se on hyveistä suurin ja siihen minä haluan perustaa oman olemiseni.
Yli seitsemän vuotta olen niittänyt sitä viljaa mitä silloin kylvettiin. Joukossa on ikäviä asioita: huono itsetunto, sosiaalisten tilanteiden aiheuttama ahdistus, tuomitsemisen pelko. Mutta valehtelisin, jos en sanoisi, etteikö käteen olisi jäänyt jotain hyvääkin. Opin ymmärtämään, että hyvät ystävät tulevat juuri silloin, kun heitä eniten tarvitaan. Minä en tarvise ihmisiä, jotka kohtelevat minua huonosti. Ja ennen kaikkea, opin olemaan myötätuntoinen, sillä jokainen meistä kärsii omalla tavallaan.
Myötätunto on lahja, ehkä jotkut ovat saaneet sen syntymässään mutta useimmat oppivat sen vain kärsimällä itse tai nähdessään muiden kärsimyksen. Kaikille sitä ei suoda, joidenkin mielestä ainoa tapa reagoida kärsimykseen on pistää paha kiertoon. Minä haluan olla se, johon paha loppuu. Se, joka kääntää toisenkin poskensa. Haluan olla vahva ja varma kuin kallio, sellainen jota viha ja katkeruus eivät horjuta.
Se ei ole helppoa. Olen todella pitkävihainen ja helposti katkeroituva ihminen, ja sen takia anteeksiannon opettelu pitää aloittaa usein alusta. Kiusaajien anteeksiannossa helpottaa, että tiedän olevani parempi ihminen kuin he. Vaikka kukaan heistä ei ole vakavissaan tullut koskaan pyytämään anteeksi, se ei estä minua antamasta. Voin jonain päivänä antaa anteeksi niillekin, jotka kuvittelevat etteivät ole tehneet mitään väärin. Muut ihmiset on helppo tuomita, vaikea armahtaa. Minäkin kuljen turhan usein sanan säilä edellä ja järki perässä. Edessä on siis vielä pitkä matka, mutta minä opin.
Eräs ystäväni, minua viisi vuotta vanhempi, kehui minua viisaaksi. Harva kehu on lämmittänyt mieltä yhtä paljon! Sitä minä haluaisinkin olla: viisas ja vahva, mutta samalla herkkä ja nöyrä. Ja myötätunto kaikkea kohtaan, se on hyveistä suurin ja siihen minä haluan perustaa oman olemiseni.
perjantai 18. huhtikuuta 2014
Fear - just a four letter word?
Mikä pelottaa? Ihmiset eivät mielellään paljasta julkisesti heikkouksiaan, ja pelothan taitavat kieliä meidän kaikkien suurimmista heikkouksista. Itselleni pelko on hyvin puhututtava asia, sillä olen aina ollut aika herkkä ja ahdistunut helposti. Lisäksi nuorempana kärsin ahdistuneisuushäiriöstä johon liittyivät erityisesti voimakkaat pelkotilat. Näin parissa blogissa toistuvan jutun, jossa listattiin omia pelkoja. Aihe on mielenkiintoinen ja varmasti lähes jokaista ihmistä koskettava, joten päätinpä itsekin bloggailla aiheesta. Tässä siis viisi minua itseäni eniten pelottavaa asiaa:
1. Kuolema.
Suurin osa suurta ahdistusta aiheuttavista asioista liittyy omaan kuolemaani. Minusta olisi hirveää joutua tilanteeseen, jossa tiedän pian kuolevani. Vaikka olen uskonnollinen, niin minun on myös ahdistavaa ajatella sitä, miten tietoisuus muuttuu kuoleman jälkeen. Kuolemanpelkoni on lieventynyt paljon nuoruudesta, mutta yhä ahdistun siitä ajatuksestakin, että olisin joskus hengenvaarassa. Parempi olisi kuolla nopeast ja arvaamatta kuin odottaa milloin tulee viimeinen isku!
2. Hallinnan menettäminen elämästä.
Olen sellainen ihminen, joka rakastaa suunnitelmia ja selkeitä ohjeita siitä, miten kuuluu toimia eri tilanteissa. Pelkään sitä, että ajaudun elämässäni tilanteeseen, jossa en yksinkertaisesti enää tiedä mitä toimia. Esimerkiksi äärimmäinen köyhyys saattaisi olla tällainen tilanne. Minua on luonnehdittu päämäärätietoiseksi ja yleensä ahdistunkin siitä, ettei ole mitään, mitä kohti pyrkiä. Kamalinta olisi joutua tilanteeseen, jossa mielen valtaa täydellinen toivottomuuden ja merkityksettömyyden tunne.
3. Yksinäisyys ja ihmisten menettäminen.
Saatan viihtyä paljon yksin, mutta olen myös kokenut elämässäni miltä tuntuu kun yksinäisyydestä tulee käytännössä katsoen pysyvä olotila. Pelkään joutuvani tilanteeseen, jossa minulla ole ketään joka tarvitsee minua ja jota tarvitsen itse. Läheisten kuolema on tietysti äärimmäisin tilanne, mutta itselleen tärkeistä ihmisistä voi joutua eroon myös muuten. Sitä tyhjyyttä en tohtisi tuntea enää koskaan.
4. Sirkkelit ja muut puun kanssa käytettävät laitteet.
Tämä voi jostakusta olla absurdi, mutta koulun puukäsityön tunnit ovat jättäneet minuun ikuiset traumat. Ajatuskin niitä laitteista saa aikaan sellaisen järjettömän ahdistusfiiliksen. En halua edes nähdä mitään kuvia tai kaupassa olevia sirkkeleitä, hyi elämä :S Ällöttääkin ajatus että sattuisi tökkäämään sormensa sellaiseen, itsehän meinasin sahata sormeni irti kerran sellaisella ja sain opelta kauheat läksytykset...
5. Voimakas graafinen väkivalta.
Minua ei ikinä ole kiinnostanut katsoa kauhuleffoja tai väkivaltaisia toimintaelokuvia, koska ne ahdistavat minua. Minusta väkivallalla ei ole oikeastaan mitään "viihdearvoa" ja siksi jätän rajumman tavaran elokuvissa yms. suosiolla muille. Tähän liittyy myös se, etten halua kuulla myöskään ihmisten tarinoita, joihin liittyy suurta fyysistä kipua, koska kuvittelen tilanteen elävästi mielessäni. Tässä kohtaa kyse ei välttämättä ole suoranaisesti pelosta, että jotain pahaa tapahtuisi (koska elokuvat ovat vain fantasiaa) mutta voisin kuvitella hyvin että kauhuleffan jälkeen minua saattaisi pelottaa tosi paljon.
Ainakin kolme ensimmäistä on sellaisia, joiden voisin hyvin kuvitella koskettavan aika monia ihmisiä, ainakin minun ikäisiäni. Toisaalta pelkokin on hirveän yksilöllinen asia: esimerkiksi oma isäni ei omien sanojensa mukaan osaa keksiä mitään, mikä häntä todella pelottaisi. Hänen mielestään pelko on ajanhukkaa, koska se ei muuta mitään. Ehkä niin, mutta kyllä sillä jokin merkitys on, että me niin kamalasti pelkäämme. Siinä on jotain hyvin primitiivistä, kun pelko lamauttaa jäsenet ja mielen, sumentaa järjen. Ja siksi rohkeus, omien pelkojensa voittaminen, on varmaan niin ihailtua.
1. Kuolema.
Suurin osa suurta ahdistusta aiheuttavista asioista liittyy omaan kuolemaani. Minusta olisi hirveää joutua tilanteeseen, jossa tiedän pian kuolevani. Vaikka olen uskonnollinen, niin minun on myös ahdistavaa ajatella sitä, miten tietoisuus muuttuu kuoleman jälkeen. Kuolemanpelkoni on lieventynyt paljon nuoruudesta, mutta yhä ahdistun siitä ajatuksestakin, että olisin joskus hengenvaarassa. Parempi olisi kuolla nopeast ja arvaamatta kuin odottaa milloin tulee viimeinen isku!
2. Hallinnan menettäminen elämästä.
Olen sellainen ihminen, joka rakastaa suunnitelmia ja selkeitä ohjeita siitä, miten kuuluu toimia eri tilanteissa. Pelkään sitä, että ajaudun elämässäni tilanteeseen, jossa en yksinkertaisesti enää tiedä mitä toimia. Esimerkiksi äärimmäinen köyhyys saattaisi olla tällainen tilanne. Minua on luonnehdittu päämäärätietoiseksi ja yleensä ahdistunkin siitä, ettei ole mitään, mitä kohti pyrkiä. Kamalinta olisi joutua tilanteeseen, jossa mielen valtaa täydellinen toivottomuuden ja merkityksettömyyden tunne.
3. Yksinäisyys ja ihmisten menettäminen.
Saatan viihtyä paljon yksin, mutta olen myös kokenut elämässäni miltä tuntuu kun yksinäisyydestä tulee käytännössä katsoen pysyvä olotila. Pelkään joutuvani tilanteeseen, jossa minulla ole ketään joka tarvitsee minua ja jota tarvitsen itse. Läheisten kuolema on tietysti äärimmäisin tilanne, mutta itselleen tärkeistä ihmisistä voi joutua eroon myös muuten. Sitä tyhjyyttä en tohtisi tuntea enää koskaan.
4. Sirkkelit ja muut puun kanssa käytettävät laitteet.
Tämä voi jostakusta olla absurdi, mutta koulun puukäsityön tunnit ovat jättäneet minuun ikuiset traumat. Ajatuskin niitä laitteista saa aikaan sellaisen järjettömän ahdistusfiiliksen. En halua edes nähdä mitään kuvia tai kaupassa olevia sirkkeleitä, hyi elämä :S Ällöttääkin ajatus että sattuisi tökkäämään sormensa sellaiseen, itsehän meinasin sahata sormeni irti kerran sellaisella ja sain opelta kauheat läksytykset...
5. Voimakas graafinen väkivalta.
Minua ei ikinä ole kiinnostanut katsoa kauhuleffoja tai väkivaltaisia toimintaelokuvia, koska ne ahdistavat minua. Minusta väkivallalla ei ole oikeastaan mitään "viihdearvoa" ja siksi jätän rajumman tavaran elokuvissa yms. suosiolla muille. Tähän liittyy myös se, etten halua kuulla myöskään ihmisten tarinoita, joihin liittyy suurta fyysistä kipua, koska kuvittelen tilanteen elävästi mielessäni. Tässä kohtaa kyse ei välttämättä ole suoranaisesti pelosta, että jotain pahaa tapahtuisi (koska elokuvat ovat vain fantasiaa) mutta voisin kuvitella hyvin että kauhuleffan jälkeen minua saattaisi pelottaa tosi paljon.
Ainakin kolme ensimmäistä on sellaisia, joiden voisin hyvin kuvitella koskettavan aika monia ihmisiä, ainakin minun ikäisiäni. Toisaalta pelkokin on hirveän yksilöllinen asia: esimerkiksi oma isäni ei omien sanojensa mukaan osaa keksiä mitään, mikä häntä todella pelottaisi. Hänen mielestään pelko on ajanhukkaa, koska se ei muuta mitään. Ehkä niin, mutta kyllä sillä jokin merkitys on, että me niin kamalasti pelkäämme. Siinä on jotain hyvin primitiivistä, kun pelko lamauttaa jäsenet ja mielen, sumentaa järjen. Ja siksi rohkeus, omien pelkojensa voittaminen, on varmaan niin ihailtua.
Tilaa:
Kommentit (Atom)