Kesän fiiliksiä

Hellurei ja hellät tunteet! Kesä on kuumimillaan mutta itse en ainakaan tunne mitään suurta hinkua olla ulkosalla. Suurin syy tähän lienee se, että työssäni olen 10 tuntia ulkona ja silloin kun olen vapaalla jalalla niin mielummin harrastan sisäaktiviteetteja kun ne yleensäkin sattuvat meikäläistä enemmän kiinnostamaan. Ja hei, ei se voi olla sattumaa että Isä Matteon tutkimuksia näytetään meillä vain kesäisin....? :D

Tähän asti meikäläisen kesän on ollut oikein onnistunut! Olen viihtynyt töissäni siivoojana ja vapaa-aikana olen ehtinyt nähdä kavereitani ja sukulaisiani. Mökilläkin ehdin käväistä, ilman sauna ja järvi -komboa ei kyllä tule kesää! Asun vanhempieni helmoissa yhä vain, mutta kesäkuussa asuin väliaikaisesti Helsingissä ystäväni alivuokralaisena, ja kokemus oli oikein miellyttävä. Pitäisi varmaan alkaa ihan vakavasti puuhaamaan pesästä lentoa tässä jossain vaiheessa (tunnen itseni jotenkin niin surkeaksi aikuiseksi kun en vielä asu omillani). Vaikka minusta on ihanaa asua pääkaupunkiseudulla ja opiskella täällä, niin välillä kadun etten valinnut jotakuta muuta kaupunkia, koska silloin kotoa pois muuttaminen ei olisi niin paljon kiinni omasta aikaansaamisesta.

Töihin ja edellisessä kappaleessa mainitsemaani kotona asumiseen liittyen, olen kohdannut erikoisen ongelman. Jos en tietäisi että blogissa vierailee enimmäkseen ihmisiä jotka tuntevat minut jollain tavalla eivätkä halua tuomita minua tekstieni perusteella, niin en varmasti uskaltaisi edes nostaa tätä asiaa esiin, koska tämä on jotenkin todella typerä ongelma. Olen varmaan blogissakin aiemmin maininnut, että harrastan lelujen keräilyä. Nyt, kun minulla on töiden takia tavallista enemmän rahaa käytettävissä, olen myös ostanut enemmän tavaraa. Keräilyharrastus tuottaa minulle iloa enkä kartuta kokoelmaa vailla päämäärää. Kuitenkin välillä tunnen olevani huono ihminen, koska kiinnostukseni suuntautuu johonkin materiaaliseen. Aloitin tässä hiljattain Ebayn käytön, ja olenkin jo todennut paikan olevan yhtaikaisesti taivas ja helvetti: sieltä saa mitä tahansa sielu voikaan halajata.

Olen aina inhonnut netistä ostoa, koska se on aivan liian helppoa ja samalla ahdistavaa. Netissä raha tuntuu abstraktimmalta kuin in real life. Siltikin keräilyharrastukseni ikään kuin "vaatii" nettishoppailua. Kohtaan tämän saman ongelman aina kun minulla on enemmän ylimääräistä rahaa: osaan suhtautua rahaan perusjärkevästi, laitan aina palkastani osan säästöön, lasken tarkasti etteivät menot ylitä tuloja ja käyttörahan ollessa vähissä vältyn kyllä ylimääräiseltä ostelulta. Mutta sitten kun rahaa on käytettävissä, niin kukkaronnyörit ovatkin yllättävän löysällä. En kadu ostoksiani itsessään, mutta joskus tunnen olevani ympäristöä tuhoava itsekäs ihmissaasta, joka on äärimmäisen etuoikeutetussa asemassa moneen muuhun nähden. Ristiriitaista, eh? On ikävää tajuta, että itselleen tärkeä asia ja sen harrastaminen on jotenkin väärin.

Minua hämmentävät ihmiset, jotka haaveleivat lottovoitosta tai muusta äkkirikastumisesta. Omassa elämässäni se olisi aivan kamalaa! Minulle vähäkin ylimääräinen raha voi tuoda mukanaan tunnontuskia. "Olenko huono ihminen, kun käytän rahani asiaan x? Olisiko viisaampaa käyttää raha johonkin muuhun? Olenko ansainnut asian x?" tuskailua toisaalta ja toisaalta taas dollarien heittelemistä Ebayhyn.... Ehkä mun pitäisi oikeasti muuttaa pikimmiten pois kotoa että oikeasti tajuaisin miten aikuiset suhtautuvat rahaan :I

Tästä oli tarkoitus tulla iloinen postaus, mutta muuttuikin lopulta mun kitinäksi siitä että olen liian etuoiketettu. Mun kesä on oikeasti ollut oikein mukava! Me saatiin perheeseen uusi kamerakin, voisin yrittää silläkin joskus kuvata blogia varten (toistaiseksi olen keskittynyt sen surullisenkuuluisan lelukokoelman kuvailuun... :D)

Vuosi elämästä

Siitä alkaa olla aikalailla tasan vuosi, kun nousin väsyneenä Soulin koneesta Helsinki-Vantaan lentokentällä. Muistan tunteeni itseni onnelliseksi: olen täällä taas. 11 kuukautta, sekin lähes kokonainen vuosi siis, oli kulunut Etelä-Koreassa vapaaehtoistyössä. Kotiinpaluu ei ehkä koskaan elämässäni ollut tuntunut yhtä hyvältä ja vapauttavalta. Mennyt vuosi oli silloin ollut vastoinkäymisä täynnä, ja oli mukava palata takaisin omaan pikku "lokeroonsa", siihen paikkaan mitä kodiksikin kai yleiskielellä kutsutaan.

Suljin myös tässä kuukausi tai pari sitten blogin, jota pidin Koreassa asuessani. Mielenmuutos tuli ehkä vähän varkain. Se, mitä silloin kirjoitin, alkoi äkkiä tuntua liian henkilökohtaiselta. Asiaa pohdittuani ymmärsin syyn: blogia kirjoittaessani olin kirjoittanut jokapäiväisestä elämästäni, siitä mitä ympärilläni tapahtui ja millaisia tuntemuksia olin tuntenut. Tämän elämän jäädessä menneisyyteen se ei enää ollutkaan tavallista arkea, vaan osa minua. Ehkä jopa jotain sellaista mitä en itsekään haluaisi enää pitää julkisena.

En ole lukenut blogia oikein itsekään kotiin palattuani. Se tuntuisi kai samalta kun katselisi kuvia ystävästä jota ei ole tavannut aikoihin. Minulla ei ole suoranaisesti mitään hinkua palata takaisin Koreaan, mutta kuullessani rakkaaksi muodostunutta kieltä tai nähdessäni kuvia tutuista paikoista syttyy mielessäni lämmin hehku, omanlaisensa kaiho. Kai tunnetta voisi kuvata jonkinlaiseksi nostalgiaksi, kaipuuksi menneeseen.

Vaikka enhän minä mennyttä elämää kaipaa kokonaisuudessaan. Korean-vuosi oli minulle monilta osin hyvin vaikea, mutta sisälsi myös lukemattomia hyviä hetkiä. Monet nuorina esimerkiksi lukiovaihdossa olleet nostavat vaihtovuotta kovasti "jalustalle", kuin se olisi jotain aivan erityistä heidän elämässään, mutta näin jälkikäteen ajateltuna itse en koe omaa ulkomaanvuottani minään "erikoisvuotena." Se on yksi vuosi omassa elämässäni, omine iloineen ja suruineen. Ihan samalla lailla kun tämä nyt kulunut vuosi.

Joskus näen itseni juoksevan Jejun keväisessä auringonpaisteessa koulubussiin, presbyteerikirkon penkissä kuuntelemassa pitkää ja vaikeaselkoista saarnaa tai kahvilassa juoruilemassa vaihtarikavereiden kanssa. Sitten tajuan, että se elämä ei palaa. Mutta niin ei palaa se elämä kun olin kymmenen tai neljäntoista vanha. Elämä on luopumista menneestä, sitä että avaamme silmämme sille uudelle mitä on edessäpäin. Tämän olen oppinut erityisen hyvin Suomeen saavuttuani. Joitakin asioita jää varmasti kaipaamaan menneestä, mutta edessä päin odottaa monia ihania asioita.