Siitä alkaa olla aikalailla tasan vuosi, kun nousin väsyneenä Soulin koneesta Helsinki-Vantaan lentokentällä. Muistan tunteeni itseni onnelliseksi: olen täällä taas. 11 kuukautta, sekin lähes kokonainen vuosi siis, oli kulunut Etelä-Koreassa vapaaehtoistyössä. Kotiinpaluu ei ehkä koskaan elämässäni ollut tuntunut yhtä hyvältä ja vapauttavalta. Mennyt vuosi oli silloin ollut vastoinkäymisä täynnä, ja oli mukava palata takaisin omaan pikku "lokeroonsa", siihen paikkaan mitä kodiksikin kai yleiskielellä kutsutaan.
Suljin myös tässä kuukausi tai pari sitten blogin, jota pidin Koreassa asuessani. Mielenmuutos tuli ehkä vähän varkain. Se, mitä silloin kirjoitin, alkoi äkkiä tuntua liian henkilökohtaiselta. Asiaa pohdittuani ymmärsin syyn: blogia kirjoittaessani olin kirjoittanut jokapäiväisestä elämästäni, siitä mitä ympärilläni tapahtui ja millaisia tuntemuksia olin tuntenut. Tämän elämän jäädessä menneisyyteen se ei enää ollutkaan tavallista arkea, vaan osa minua. Ehkä jopa jotain sellaista mitä en itsekään haluaisi enää pitää julkisena.
En ole lukenut blogia oikein itsekään kotiin palattuani. Se tuntuisi kai samalta kun katselisi kuvia ystävästä jota ei ole tavannut aikoihin. Minulla ei ole suoranaisesti mitään hinkua palata takaisin Koreaan, mutta kuullessani rakkaaksi muodostunutta kieltä tai nähdessäni kuvia tutuista paikoista syttyy mielessäni lämmin hehku, omanlaisensa kaiho. Kai tunnetta voisi kuvata jonkinlaiseksi nostalgiaksi, kaipuuksi menneeseen.
Vaikka enhän minä mennyttä elämää kaipaa kokonaisuudessaan. Korean-vuosi oli minulle monilta osin hyvin vaikea, mutta sisälsi myös lukemattomia hyviä hetkiä. Monet nuorina esimerkiksi lukiovaihdossa olleet nostavat vaihtovuotta kovasti "jalustalle", kuin se olisi jotain aivan erityistä heidän elämässään, mutta näin jälkikäteen ajateltuna itse en koe omaa ulkomaanvuottani minään "erikoisvuotena." Se on yksi vuosi omassa elämässäni, omine iloineen ja suruineen. Ihan samalla lailla kun tämä nyt kulunut vuosi.
Joskus näen itseni juoksevan Jejun keväisessä auringonpaisteessa koulubussiin, presbyteerikirkon penkissä kuuntelemassa pitkää ja vaikeaselkoista saarnaa tai kahvilassa juoruilemassa vaihtarikavereiden kanssa. Sitten tajuan, että se elämä ei palaa. Mutta niin ei palaa se elämä kun olin kymmenen tai neljäntoista vanha. Elämä on luopumista menneestä, sitä että avaamme silmämme sille uudelle mitä on edessäpäin. Tämän olen oppinut erityisen hyvin Suomeen saavuttuani. Joitakin asioita jää varmasti kaipaamaan menneestä, mutta edessä päin odottaa monia ihania asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti