Fear - just a four letter word?

Mikä pelottaa? Ihmiset eivät mielellään paljasta julkisesti heikkouksiaan, ja pelothan taitavat kieliä meidän kaikkien suurimmista heikkouksista. Itselleni pelko on hyvin puhututtava asia, sillä olen aina ollut aika herkkä ja ahdistunut helposti. Lisäksi nuorempana kärsin ahdistuneisuushäiriöstä johon liittyivät erityisesti voimakkaat pelkotilat. Näin parissa blogissa toistuvan jutun, jossa listattiin omia pelkoja. Aihe on mielenkiintoinen ja varmasti lähes jokaista ihmistä koskettava, joten päätinpä itsekin bloggailla aiheesta. Tässä siis viisi minua itseäni eniten pelottavaa asiaa:

1. Kuolema.
Suurin osa suurta ahdistusta aiheuttavista asioista liittyy omaan kuolemaani. Minusta olisi hirveää joutua tilanteeseen, jossa tiedän pian kuolevani. Vaikka olen uskonnollinen, niin minun on myös ahdistavaa ajatella sitä, miten tietoisuus muuttuu kuoleman jälkeen. Kuolemanpelkoni on lieventynyt paljon nuoruudesta, mutta yhä ahdistun siitä ajatuksestakin, että olisin joskus hengenvaarassa. Parempi olisi kuolla nopeast ja arvaamatta kuin odottaa milloin tulee viimeinen isku!

2. Hallinnan menettäminen elämästä.
 Olen sellainen ihminen, joka rakastaa suunnitelmia ja selkeitä ohjeita siitä, miten kuuluu toimia eri tilanteissa. Pelkään sitä, että ajaudun elämässäni tilanteeseen, jossa en yksinkertaisesti enää tiedä mitä toimia. Esimerkiksi äärimmäinen köyhyys saattaisi olla tällainen tilanne. Minua on luonnehdittu päämäärätietoiseksi ja yleensä ahdistunkin siitä, ettei ole mitään, mitä kohti pyrkiä. Kamalinta olisi joutua tilanteeseen, jossa mielen valtaa täydellinen toivottomuuden ja merkityksettömyyden tunne.

3. Yksinäisyys ja ihmisten menettäminen.
Saatan viihtyä paljon yksin, mutta olen myös kokenut elämässäni miltä tuntuu kun yksinäisyydestä tulee käytännössä katsoen pysyvä olotila. Pelkään joutuvani tilanteeseen, jossa minulla ole ketään joka tarvitsee minua ja jota tarvitsen itse. Läheisten kuolema on tietysti äärimmäisin tilanne, mutta itselleen tärkeistä ihmisistä voi joutua eroon myös muuten. Sitä tyhjyyttä en tohtisi tuntea enää koskaan.

4. Sirkkelit ja muut puun kanssa käytettävät laitteet.
Tämä voi jostakusta olla absurdi, mutta koulun puukäsityön tunnit ovat jättäneet minuun ikuiset traumat. Ajatuskin niitä laitteista saa aikaan sellaisen järjettömän ahdistusfiiliksen. En halua edes nähdä mitään kuvia tai kaupassa olevia sirkkeleitä, hyi elämä :S Ällöttääkin ajatus että sattuisi tökkäämään sormensa sellaiseen, itsehän meinasin sahata sormeni irti kerran sellaisella ja sain opelta kauheat läksytykset...

5. Voimakas graafinen väkivalta.
Minua ei ikinä ole kiinnostanut katsoa kauhuleffoja tai väkivaltaisia toimintaelokuvia, koska ne ahdistavat minua. Minusta väkivallalla ei ole oikeastaan mitään "viihdearvoa" ja siksi jätän rajumman tavaran elokuvissa yms. suosiolla muille. Tähän liittyy myös se, etten halua kuulla myöskään ihmisten tarinoita, joihin liittyy suurta fyysistä kipua, koska kuvittelen tilanteen elävästi mielessäni. Tässä kohtaa kyse ei välttämättä ole suoranaisesti pelosta, että jotain pahaa tapahtuisi (koska elokuvat ovat vain fantasiaa) mutta voisin kuvitella hyvin että kauhuleffan jälkeen minua saattaisi pelottaa tosi paljon.

Ainakin kolme ensimmäistä on sellaisia, joiden voisin hyvin kuvitella koskettavan aika monia ihmisiä, ainakin minun ikäisiäni. Toisaalta pelkokin on hirveän yksilöllinen asia: esimerkiksi oma isäni ei omien sanojensa mukaan osaa keksiä mitään, mikä häntä todella pelottaisi. Hänen mielestään pelko on ajanhukkaa, koska se ei muuta mitään. Ehkä niin, mutta kyllä sillä jokin merkitys on, että me niin kamalasti pelkäämme. Siinä on jotain hyvin primitiivistä, kun pelko lamauttaa jäsenet ja mielen, sumentaa järjen. Ja siksi rohkeus, omien pelkojensa voittaminen, on varmaan niin ihailtua.  

Tiedättekö mikä on parasta keväässä? No se kun herätessä on ihan pirteänä kaiken valon takia! Mä olen viime aikoina jotenkin ollut erityisen tietoinen omasta herkkäunisuudestani, viime aikoina on ollut vaikea saada unta jos joku meluaa tms. Vähän jo huoletuttaa että kun muutan omilleni niin mitenköhän pystyn nukkumaan kerrostaloasunnossa... Ehkä korvatulppien käyttöön pitäisi alkaa totuttelemaan jo nyt. Helpointa tietysti olisi jos kaikki ihmiset noudattaisivat samoja unirytmejä, mutta valitettavasti emme elä ideaalimaailmassa.

Olen viettänyt elämääni koulujuttujen kanssa touhuten, viime aikoina paljolti Novum Testamentum Graecen ja Septuagintan välissä työstäen eksegeettistä analyysiä 1. Tessalonikalaiskirjeestä. Nyt tuo homma on kuitenkin saatu ainakin väliaikasesti päätökseen ja ehtii keskittyä muiden kurssien töihin. Eipä koulua olekaan jäljellä kuin yksi kuukausi, josta viikko tuhrautuu onneksi pääsiäislomaan. Ja sitten alkaakin työt! En voi sanoin kuvata kuinka paljon henkistä tyydytystä sain kesätyöpaikan löytämisestä. Vaikka toki, koska olen pieni stressipesäke niin työjutut ovat tuoneet omat murheensa, mutta sehän kuuluu asiaan.

Kesällä voisikin olla hyvä aika yrittää elää niin sanotusti päivä kerrallaan. Kuten olen varmaan maininnutkin, niin murehdin jatkuvasti tulevaisuudesta: miten voisin toimia niin, että tulevaisuus olisi mahdollisimman otollinen. Entä mikä olisi järkevää? Tykkään järjestellä ja suunnitella tekemiseni tarkkaan, ja siksi tulevaisuus on niin sanotusti aina mielessä, eikä se katoa sieltä vain hokemalla carpe diem. Eikä kaikkien varmaan kuulukaan elää hetkessä, ei kai tämä maailma pyörisi minnekään jos kaikki vaan viis veisaisivat huomisesta. Mutta kesällä voisi ainakin hetkeksi leikkiä lopettavansa yhteiskunnan tukipilarina olemisen ja olla vain. Tein tänään jo yhden päätöksen ensi syksyn varalta, toivon mukaan se päätös tulee tuomaan jotain hyvää elämääni.

Muita tälle viikolle sattuneita huomioita: Olen ilmeisesti allerginen sitrushedelmille. Minua ovat vaivanneet pienimuotoiset ongelmat ruuansulatuksen suhteen, ja vaikka aikaisemmin diagnosoin ongelmat laktoosi-intoleranssiksi niin nyt lempijuomani eli Tropicanan appelsiinimehu on pääsyyllinen. Harmittaa jos sitrushedelmistä pitää pääosaksi luopua, mutta kyllä tuo on parempi kuin jos oireet olisivat johtuneet esim. keliakiasta... Lisäksi mulla on ollut tosi kultturelli fiilis. Ruotsinope käski mennä kirkkokonserttiin peruuntuvien tuntien takia viikonloppuna, ja ensi viikollakin olen menossa teatteriin ja konserttiin. Minä, joka en koskaan käy missään! Ainakaan melkein.

Kamera on rikki, ja muutenkin suurin osa kuvista tässä blogissa on täysin merkityksettömiä - taidan suosiolla keskittyä kirjoitteluun. Sen sijaan laitan vähän musiikkia:

Kalat ja linnut eli introvertin ajatuksia

Introvertti. Sellaiseksi synnytään, minäki olen ollut sellanen jo pienestä pitäen. Vanhempani kertovat, että olessani vauva muutuin usein levottomaksi joutuessani paikkoihin, jossa oli paljon ihmisiä. Pienenä tyttönä minulla ei koskaan ollut tarvetta haalia ympärilleni isoa kaveriporukkaa: tärkeämpää oli keskittyä niihin pariin hyvään kaveriin. Vasta tullessani teini-ikään aloin kyseenalaistaa tätä piirrettä itsessäni: miksi yksin oleminen on usein helpompaa kuin seuran etsiminen? Miksi kaverien löytäminen olikin äkkiä vaikeampaa? Miksi sosiaaliset tilanteet aiheuttivat ahdistusta?

Lukio-ikäisenä pidin itseäni jollain tavalla "vajavaisena": en ole sosiaalisesti taitava enkä ymmärrä ihmisiä, siksi heidän seuransa ahdistaa minua. Jossain vaiheessa sekoitin introverttiyden epäsosiaalisuuteen. Ylipäätään ajattelin omat sisäänpäinkääntyneisyyteen liittyvät piirteeni negatiivisina ja pidin niitä jonain, jotka minun pitäisi pyrkiä muuttamaan. Vasta viime vuosina olen alkanut hyväksymään, etteivät nämä piirteet ole välttämättä puutteita, vaan introverttiyteen taipuvaisille on aivan luonnollista, että esimerkiksi uusien ihmisen tapaaminen tuntuu enemmän tai vähemmän vastamieliseltä. Myös vaikeuksiin löytää uusia ystäviä on helpompi suhtautua positiivisesti, kun tietää että introvertit taapavat olla ns. "ihmisnirsoja". On ollut vapauttavaa huomata, että kyseessä ei olekaan asennevamma, vaan luonteenpiirre.

Mielestäni ympäröivässä maailmassa voi helposti nähdä sen, että ekstroverttiyttä pidetään helposti "suotavampana" kuin introverttiyttä. Esimerkiksi ihmiselle, joka viihtyy paljon omissa oloissaan on sellaisia jokseenkin negatiivisia termejä kuten "erakko", "nolife" ja niin edelleen. Sosiaalinen aktiivisuus ja impulsiivisuus liitetään käsitykseen hyvästä elämästä, vaikka introvertit kokevat yleensä päinvastaisen toiminnan itselleen mielekkäänä. Toisaalta mikään ei ole mustavalkoista, ja esimerkiksi äitini joka on ekstrovertti sanoo toisinaan kokevansa, että häntä pidetään suomalaisessa kulttuurissa vähä-älyisenä hölöttäjänä koska hän on sosiaalisissa tilanteissa rentoutunut ja tykkää puhumisesta. Suomessa introverttiyttä tuskin pidetään niin omituisena kuin joissain muissa kulttuureissa, joissa itsekseen olemista arvostetaan vähemmän.

Mutta jos minulta kysytään, niin kyllä introverttiys on toisinaan taakka. Sosiaalisten tilanteiden aiheuttama epämukavuus ei korjaannu sillä että olisi avoimempi tai kävisi enemmän ulkona, koska tuntuu typerältä tehdä asioita jotka eivät tunnu itsestä merkityksillisiltä vain siksi että joku lähtökohtaisesti erilainen niin suosittelee. Mutta toisaalta olen onnekas siinä mielessä, että olen syntynyt internetin aikakaudelle. Olen luonteeltani aika puhelias ja tykkään jakaa kiinnostuksen kohteeni muidenkin kanssa. Internetissä tähän pystyykin ilman, että ns. oikean keskustelutilanteen sosiaalinen paine iskee päälle. Ei ihmekään että monet aktiivisista internetin käyttäjistä ovat introverttejä: netissä voi ilmaista itseään ilman että alkaa ahdistaa.

Usein pysähdyn miettimään, kuinka kaukana ihmiset voivat olla toisistaan, siis henkisellä tasolla. Ja meidän pitäisi vielä ymmärtää toisiamme! Itse tapaan helposti ahdistua siitä, kuinka erikoisilta ja käsittämättömiltä jotkut ihmiset aina välillä tuntuvat, melkeinpä vinksahtaneilta jos niin voisi sanoa. Ekstrovertti-introvertti -akseli on helpottanut ymmärtämään ihmisten välisiä eroja - ja ehkä myöskin kunnioittamaan niitä, myös omassa itsessäni. Kyllä olo on pakostakin joskus kuin kalalla kuivalla maalla, kun on kerran tottunut veteen.

Menee vuosia ennen maan autioitumista

Me ihmiset ollaan aika omituisia, kukin tavallamme. Joskus itsestänikin tuntuu ihan ylivoimaisen vaikealta ymmärtää muiden ajattelumaailmaa ja tekemisiä. Minä saan kotona kuulla että olen usein huonotuulinen ja levoton, ehkä siksi että minulle negatiivisten tunteiden ilmaiseminen on luonnollisempaa kuin positiivisten. En itse pidä itseäni huonotuulisena, mitä nyt toisinaan hieman synkkänä. Mutta toisille synkkyys on huonotuulisuutta. En minäkään ymmärrä miksi jotkut ovat niin tarkkoja autonsa merkistä!

Minä olen odottanut kevään alkua, juonut teetä, kuunnellut Scandinavian Music Groupia ja ihmetellyt päivien kulkua. Tai no, oikeastaan mun puolesta talvi voisi vielä jatkua, kun tuntuu ettei se täällä etelässä ehtinyt kunnolla alkaakaan...? Ei edes tule hirveästi mieleen, että mitä olen tässä viime aikoina touhunnut. Tai no, viime viikolla olin elämäni ensimmäisessä työhaastattelussa. Tulokset tulevat ensi viikolla. Toivon ihan hirveästi että saisin sen paikan kesäksi, koska työnhaku on kyllä todella stressaavaa. Mutta jos ei, niin menen sitten autokouluun ja yritän keksiä jotain muuta mielekästä tekemistä kesän ajaksi. Ehkä 10 opintopisteen Vanhan Testamentin heprea, intensiivikurssina?

Niin ja kävinhän minä Jyväskylässä tapaamassa mummiani ja samalla katsastamassa Jyväskylän Kaupunginteatterin Shrek-musikaalin. Dreamworksin elokuva Shrek on lähellä sydäntä ja sen vuoksi musikaalin katsastaminenkin houkutti. Ja pidin kyllä! Lavastuksiin oli selvästi kiinnitetty huomiota ja muutenkin musikaali oli hyvin toteutettu. Kokemus lisäsi kyllä olennaisesti omaa kiinnostustani musikaaleja kohtaan. Disneyn Tarzan-musikaali onkin tulossa jo kuukauden päästä Helsingin Kaupunginteatteriin, mutta toistaiseksi en ole vielä varma haluaisinko mennä katsomaan myös sitä. Ultimaattinen musikaalihaave olisi tietenkin Disneyn Leijonakuningas, mutta en usko että sitä tuodaan Suomeen ainakaan lähiaikoina, jos koskaan.

Seuraava väliaikaistavoite: saada kirjoitusinspis toimimaan niin luovan kirjoituksen kuin bloginkin puolella! Tai no, kyllähän mä olen tonne Tuulen väreihin kirjoitellutkin juttuja ihan ahkerasti (kirjoitan kyllä kaikki jutut etukäteen ja jossain vaiheessa tahti hidastunee), joten ei varmaan montakaan päivää mene ilman että jotain tekstiä tulisi tuotettua. Mutta tarinoita olisi taas kiva alkaa rustaamaan ahkerammin.

Sivujen kahinaa

En ole koskaan ollut mikään varsinainen lukutoukka, mutta kyllä minä olen aina kirjoista pitänyt. Harvoja taitoja ihailen yhtä paljon kuin kykyä kirjoittaa hyvä kirja. Lukukokemus on lähes aina palkitseva: kun olen nähnyt huonon elokuvan, olen sen jälkeen yleensä kiukkuinen ja tunnen että olen haaskannut aikaani. Huonon kirjan jälkeen fiilis on kuitenkin toisenlainen, ikään kuin olisi tehnyt matkan joka ei lopulta johtanut minnekään, mutta oli ainakin opettavainen.

Nykyään kirjaan tarttuminen tuntuu toisinan vaikealta. Minulla on jokseenkin aina ollut huono keskittymiskyky, mutta teini-iän jälkeen tämä on vain korostunut. Voin lukea pitkäänkin putkeen paikassa, jossa ei yleensä tule tehtyä mitään ihmeempiä, kuten vaikka bussissa ja mökillä. Mutta kotona kaikenlaiset muut asiat (yleensä dataaminen...) tuntuvst vievän huomion vaikka ihan ryhtymällä ryhtyisi lukemaan! Se on oikeastaan aika ärsyttävää. Pitäisiköhän ihan suosiolla vaikka varata joka päivästä puolituntinen lukemiselle...?

Sain kirjan Tarina Vailla Loppua joululahjaksi ollessani viiden- tai kuudentoista, ja se on ensimmäisestä lukukerrasta lähtien ollut lempikirjani. Se imaisi minut maailmaansa, joka hämmästyttävän monipuolinen ja elävä. Tärkeintä kirjassa oli sen hahmot ja sanoma, jotka iskivät teini-ikäisen minäni tajuntaan kuin moukari. Päähenkilö Bastianissa ja minussa on niin paljon samaa, ja koko kirja onkin rakennettu Bastianin hahmon ympärille. Hän on melkeinpä enemmän kuin päähenkilö: siinä missä kirjan alkupuoli toteutuu kahdella "metatasolla", puolenvälin jälkeen nämä kaksi sulautuvat yhteen ja Bastianista tulee melkeinpä koko tarinan sydän ja olemus. Tarina vailla loppua ei ole mikään tavallinen kertomus kirjan sisälle joutuvasta lapsesta, vaan hänen jouduttuaan sisään koko tarina alkaa rakentua hänen ympärilleen.

En ole lukenut kirjaa pariin vuoteen ja kohta olisi taas aika tarttua tähän opukseen, joka on myös ulkonäöllisesti yksi miellyttävimmistä omistamistani. Mutta sitä ennen on kahlattava läpi syksyn Hulluilta Päiviltä ostamani Taru Sormuten Herrasta, josta olenkin juuri lopettamassa ensimmäistä osaa Sormuksen ritarit. Kirja on ollut miellyttävä tuttavuus, joskin ymmärrän kyllä miksi jokut valittelevat kirjan kerronnallista hitautta. Tiiliskivissä ei ole itsessään mitään vikaa, mutta ne jättävät haastavan dilemman eteen: ei tunnu kivalta jättää kirjaa kesken, mutta välillä tekisi mieli sukeltaa johonkin toiseenkin maailmaan. Minun lukuvauhdillani Tarina vailla loppua saanee odotella vielä muutaman kuukauden...

Toissakesänä minulla oli reilun tunnin työmatka suuntaansa, ja tämä antoikin oivan tilaisuuden keskittyä kirjojen maailmaan vähän enemmänkin. Toivon että minulla on samankaltainen mahdollisuus tänäkin kesänä! Vanhojen suosikkien pariin palaaminen houkuttaisi, viettäessäni viime viikon kipeänä ja hakattuani ahkerasti Age of Mythologya (sen sijaan että vaikka lukisin...) on mytologiafantasian eli Percy Jacksonien ja Joanne Harrisin Riimujen uudellenluku alkanut kutkuttaa... Mutta toisaalta kirjasto on täpötäynnä aivan uusia tuttavuuksia! Valintoja, valintoja...

Kaiken lisäksi, totuus opiskelijaelämästä näyttää lukemisen suhteen olevan aika usein tämä:

Eli tenttikirjoja toistensa perään... Mutta eihän se koulukaan ikuisesti kestä!

Lempilevyjä #2: Levy melkein kuin omasta elämästä

Sain Kerkko Koskinen Kollektiivin levyn Kerkko Koskinen Kollektiivi joululahjaksi pikkuveljeltäni vuonna 2012. Albumi oli julkaistu edeltävänä syksynä. Kerkko Koskinen lienee tuttu hahmo suomalaisen popmusiikin tuntijoille, sillä hän toimi johtohahmona Ultra Bra-yhtyeessä. Koskinen on jatkanut musiikin tekemistä yhtyeen hajoamisen jälkeen lukuisten muiden artistien kanssa, sekä julkaissut myös useamman soololevyn. Kerkko Koskinen Kollektiivissa vaikuttavat Koskisen itsensä lisäksi Vuokko Hovatta, Manna ja Paula Vesala.

Kun ensimmäisiä kertoja kuuntelin Kerkko Koskinen Kollektiivia läpi, minuun kolahtivat eniten aloitusraita Käki ja lopetusraita Isoäiti. Jotenkin nämä kaksi kappaletta tuntuivat sanoituksiltaan istuvan omaan silloiseen elämäntilanteeseen kuin nenä naamaan. Erityisesti lyhyeen Anna Ahmatovan runoon sävelletty Käki tuli kuunneltua ajatuksella moneen kertaan, ja siihen tehty Koskiselle tyypillinen mahtipontinen sävellys vain lisäsi tekstin vaikuttavuutta. Isoäiti-kappale sen sijaan on sanoituksiltaan kryptisempi, mutta itselleni tuntui kun laulun isoäidin ääni puhuisi itselleni, "älä sekoita sääliä rakkauteen, älä marsia venukseen" ja niin edelleen. Sävellys palvelee taas tekstiä aivan erityisellä tavalla, olemalla välillä pehmeä ja heleä ja muuttumalla painostavammaksi kun isoäiti alkaa taas saarnaamaan.

Vaikka pidin melkeinpä kaikista kappaleista kovasti jo ensikuulemalta, ovat levyn muut biisit avautuneet kahta edellämainittua hieman hitaammin. Kuitenkin mitä enemmän levyä kuuntelen, sitä paremmin sitä ymmärrän. Pikku hiljaa olen alkanut löytämään itseäni myös sellaisistakin kappaleista kuin Korintin ruusut, Koska meitä ei ole ja Odotusta. Erityisesti viimeksi mainittu tuntuu muuttuvan vain paremmaksi ja paremmaksi joka kuuntelukerralla, en ole koskaan kuullut musiikillista esitystä johon tiivistyisi koko odotuksen tunnelma yhtä osuvasti kuin tuohon.

Kerkko Koskinen Kollektiivin (ai että kun on häiritsevää puhua levystä jolla on sama nimi kuin esittäjällään!) lauluissa tuntuu yleensä olevan jokin narraativinen ulottuvuus, ja kappaleet tuntuvat kertovan yksi kerrallaan pienen tarinan pelkän fiilistelyn sijaan. Vuodet vie mukanaan nuoruuden huolettomuuteen, Käen tavoin Anna Ahmatovan runoon perustuva Nukun hiljaa kirkkomaassa kuvaa kuolleen äidin ja lapsen suhdetta. Vaan kestäköhän kertoo laulu Laura Palmer?

Ymmärrettävästikään kaikkiin ei iske Kerkko Koskisen sävellystyyli, johon kuuluvat draamattiset viulut ja torvet sekä yleinen mahtailevuus. Itsestäni on kuitenkin kiinnostavaa kuinka tällaiset orkestraaliset elementit on saatu toimivaan muuten enemmän poppiin shiftaavassa musiikissa. Kollektiivin kappaleet erottuvat myös sanoituksiensa runollisuudella, ja osa onkin sävellyksiä valmiille runoille. Muutenkin vaikuttaisi, että sanoituksia ei ole tehty vain osaksi musiikkia vaan omiksi tuotoksikseen. Siksi onkin kiiteltävä, että levyn mukana tulee lehtinen, johon sanat on kirjoitettu. Muutenkin Kerkko Koskinen Kollektiivi on desgniltään oikein miellyttävä albumi: kirkkaat värit ja tyylitellyt kuviot jatkuvat myös sisälehtisessä. Muutenkin levy eroaa perinteisistä levyistä siinä, että kotelo on melkein kokonaan pahvia. Kiinnostava ratkaisu, tosin huono myös varomattomiin käsiin, itse onnistuin jo ekaa kertaa avatessa repimään koteloa vähän...

Kaiken kaikkiaan todella mahtava lisä omiin kokoelmiini ja yksi hieno debyytti yhtyeeltä. Toivottavasti Kerkko Koskinen Kollektiivi malttaa julkaista joskus toisenkin albumin.

Levyä pääsee kuuntelemaan tästä:

Pelattiin Annin ja kumppanien kanssa RISKiä viikonloppuna.

Jaahas, joululoma on sitten loppu minultakin ja arkinen aherrus alkanut. Olen lähtenyt uuteen kouluvuoteen ristiriitaisilla meiningeillä. Toisaalta kuukauden loma on tehnyt tepposensa ja opintoihin palaaminen tuntui virkistävältä, mutta toisaalta olen jo onnistunut suhtautumaan joihinkin kursseihin tosi epäilevästi. En mä oikeasti ollut tällainen kun aloitin yliopistolla! Mitä vanhempi, sitä kiukkuisempi, vai? Tätä menoa musta tulee oikeasti tosi kärttyinen vanhana : D (Ollessani ala-asteella joku itseäni nuorempi mukula ilmoitti minulle että minusta ei tule aikuisena mitään muuta kuin räpätäti. Olin silloin verisesti loukkaantunut, mutta nyt alkaa vaikuttaa että tyyppi oli sittenkin oikeassa...)

Noh, yritän kuitenkin pysyä positiivisena. Englannin sivuaineoikeuksia ei herunut syksyllä, ja nyt on aika laittaa lisää rautoja tuleen: englanti, suomi ja opettajan pedagogiset opinnot, jos yhden noista saisin niin akateeminen urakehitykseni näyttäisi huomattavasti selkeämmältä. Kolmannen vuoden alussa kun pitäisi jo meikäläisellä olla vähän selvillä, että miten päin nämä kurssit yrittää järjestellä ennen kandidaatin tutkintoa. Joskus tekisi mieli ryhtyä suunnittelemaan papin uraa ihan vain sen takia, ettei tarvitsisi murehtia sivuainekokeita, heheh...

Mutta joo, opinnot näyttävät sujuvan. Muuten oma elämäni on kietoutunut tyypillisten, täysin triviaalien ja ei-kovin-aikuismaisten aktiviteettien parissa: tietokoneella roikkumista, Disney Storen paketin vartomista, uuden animaationblogin perustamista, meikeistä haaveilua, kirjoitusinspiksen etsimistä... 2014 so far. Toisaalta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän alan löytämään elämän merkityksellisyyttä kaikenlaisesta pienestä ja mukaan yhdentekevästä toiminnasta. Ennen annoin tämän asian olla este itsestä tykkäämiselle: ei ihmisen kuulu käyttää elämäänsä merkityksettömään nyhertämiseen vaan tehdä jotain erityistä. Mutta nykyään en yritä tunkea itseäni väkisin tuollaisiin kaukaa haettuihin muotteihin, vaan ajattelen mieluummin: elämästä tekee nerkityksellisen se, minkä itse koemme merkityksellisiksi. Ehtiihän sitä tekemään jotain muutakin jos sille päälle myöhemmin sattuu.

Tämä viikko on alkanut... noh,  tällä maanantailla on ollut hyvät ja huonot puolensa, mutta uskoisin jääväni kuitenkin plussan puolelle.