Lyhyt katsaus opintoihini

Kun Septuagintan opettaja kysyy, onko heprean peruskurssi suoritettuna

Kun käyttiksen ope kertoo, että kurssiin kuuluu kaksi esseesuoritusta

Kun systiksen ope näyttää nuorelta Stalinilta

Kun yksi kirkkohistorian esseeseeni käytettävistä kirjoista on koreaksi

 

Kun kirjoitan esseetä

 

Kun kaikki tämä on ohi

 Joskus kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Yllättäen varsin kaoottisen oloiseksi muuttuneen koulutilanteen positiivinen puoli on, että ainakin on joku syy hemmotella itseään. Siksipä aionkin tehdä pitkästä aikaa tilauksen YesAsiaan, joka on aika luksusta sillä yleensä vihaan nettishoppailua. Ja aion tehdä myös unboxing-videon jahka tilaus saapuu, ihan vain sen kunniaksi että taannoin ensimmäinen videopostaukseni oli myös unboxing-video.

Kumma viikko

Minua usein kehutaan siitä, kun osaan aikatauluttaa tekemisiäni ja valmistaudun hyvissä ajoin kokeisiin ja koulutöiden palautuksiin. Ja joo, kieltämättä, se etten jätä mitään viime tippaan on monesti ollut etu. Mutta siinä on kuulkaa huonotkin puolensa, kouluhommat pyörivät mielessä päivät päästään enkä osaa ollenkaan hahmottaa tehtävän työn määrää järkevästi. Välillä mä oikeasti kadehdin kykyä vähät välittää kaikista tehtävistä hommista!

Meillä on ollut väliviikko koulusta ja olen suorastaan ylittänyt itseni aktiivisuudessa. Kyseessä on lähinnä sattumaa. Tiistaina mentiin iskän kanssa Maggie Reillyn konserttiin. On kyllä mahdottoman upea ääni leidillä, pitää sanoa! Ja muutenkin Reilly vaikutti kaikin puolin maaläheiseltä ja herttaiselta persoonalta ja esiintyjältä, ja itse ainakin viihdyin yleisössä. Ja lauloihan hän toki myös Moonlight Shadowin (josta harmittavan usein kreditoidaan vain lauluntekijä Mike Oldfieldiä), joka on meikäläisen lempibiisi kautta aikain. Ihanaa kuulla jotain itselleen niin tärkeää ihan livenä!

Keskiviikkona käytiin lukioaikasen kaverin kanssa katsastamassa Dreamworksin uusin eli Turbo. Huvittava ja hienosti animoitua, tyypillistä dreamworks-laatua. Ei yhtä puhutteleva kuin esimerkiksi saman lafkan Viisi Legendaa, mutta hauska ja viihdyttävä all the way! Elokuvissa tulee harvemmin käytyå juuri korkeiden hintojen takia, seuraavaksi katsomislistassa on Disneyn uusin eli Frozen, jota oonkin jo kovasti fiilistellyt. Vielä kaksi kuukauttaaaagghhh.

Torstaina kävin kirjamessuilla, joissa ei olekaan tullut käytyä, no, varmaan kuuteen vuoteen. Ihan hauska oli pyrähtää sielläkin, vaikka en kyllä ihan ymmärrä miten jotkut jaksaa sinne joka vuosi mennä. No, ehkä en ole vain tarpeeksi kirjafriikki. Mukaan tarttui vain Sailor Moon-mangasarjan kolmas osa, eikä siitäkään saanut mitään messuhintaa, hoh. Mutta lukioaikaisen ystävän kanssa oli mukava treffata ja viettää aikaa, omituista kyllä arvostukseni ihmissuhteita kohtaan nousi entisestään Korean-vuoteni jälkeen, ja koska ystävystyminen onkin mulle haasteellista niin mun sietääkin olla iloinen kaikista erilaisista persoonista joita olen lähipiiriini onnistunut vuosien varrella haaliman.

Paula tuli käymään pitkästä aikaa täksi viikonlopuksi ja arvostan kyllä tosi paljon että hän viitsi ajella (Kuvitelkaa! Pikku-Paulalla on ajokortti!) tänne asti koulukiireiden keskeltä. Oli tosi ihanaa tavata häntä taas, vaikka jostain syystä mulle iskikin viikonlopun aikana ihme känkkäränkkä, kaikki vaan ärsytti ja vihastutti ja suretti ja niin edelleen, tiedättehän te ne päivät. Joskus sitä kuvittelee että halu manata koko maailma maan rakoon jäisi jollain tasolla sine kahdenkympin alapuolelle, mutta mä saan näitä teiniangstikohtauksia aina välillä muistuttamaan olemassaolostaan. Joskus melkein yritän ympätä kaikki lapselliset piirteeni ja epävarmuuteni pitkittyneen teini-iän piikkiin. Voikohan henkisen kasvun tiimoilla tehdä sakkokierroksia? Toivon ettei Paula ahdistunut liikaa mun emootionaalisesta sudenkuopasta.

Ensi viikko tuntuu jotenkin vastenmieliseltä, uudet kurssit ja kurssityöt odottavat ja keskiviikoksi olen lupautunut kertoilemaan vapaaehtoistyökokemuksistani kiinnostuneille eräässä tapahtumassa. Mitäköhän siitäkin sitte tulee...

Tällä viikolla

- olen tehnyt ekan tentin melkein puoleentoista vuoteen. Meni ihan hyvin. Ehkä.

- ostanut maailman parasta teetä eli Twiningsin Lady Greytä <3_<3 En muuten yhtään tiedä, miksi olen tottunut juomaan teeni irtoteenä. Kaiketi siksi että se tuntuu kustannustehokkaammalta kuin pussitee, vaikka toisaalta jälkimmäinen on vaan helpompi valmistaa.

- tajunnut olevani koukussa Vain Elämää-sarjaan. Vaikka artistit itsessään tai musiikillinen puoli ylipäätään ei sarjassa kiinnosta, niin sarja puhuttelee mua syvemmillä tasoilla. Ilkka ja Pauli on vaan OTP.

- käynyt vapaaehtoistyöjärjestön palanneiden leirillä. Hyvää vertaistukea! Uudelleen vapaaehtoistyöhön lähtö alkoi jotenkin houkutella...

- sivistänyt itseäni parissakin taidenäyttelyssä.

- ihastunut Olavi Uusivirtaan, erityisesti Tuhat vuotta sitten -kappaleeseen.

- varannut ajan yliopistopapin puheille. Katsotaan mitä siitäkin tulee.

- retkahtanut Espritin mid-season salessa. Ei edes kaduta.

En yhtään saa mieleeni, miten tämä viikko ei olisi ollut hyvä viikko. Eikä varmaan ensiviikkokaan, koska mulla ei ole kahden tentin ohella koulua, menen konserttiin ja muutenkin on kivaa ohjelmaa!

Lempilevyjä vol. 1

Keräilen CD-levyjä. Vanhempia blogeja lukevat tietänevät sen ihan varmasti, koska olen vaahdonnut levyistäni ties kuinka paljon. Mielestäni spotify ja muut tavat kuunnella musiikkia helposti ja halvalla ovat loistavia keksintöjä, mutta mikään ei voita perinteisen kotelossaan olevan levyn taikaa. En ole musiikkihifistelijä enkä ymmärrä paljoakaan teknisten tai taiteellisten juttujen päälle, musiikkimaultani olen mutkaton mutta kaiketi ihan monipuolinenkin. Koska levyillä ja albumikokonaisuuksilla on minulle iso merkitys, avaudun oman kokoelmani lemppareista täällä enemmän kuin mielelläni. Nyt marssikoon esiin ensimmäinen!

Owl City on minnesotalaismuusikko Adam Youngin tunnetuin musiikkiprojekti. Youngin musiikki perustuu pääasiallisesti syntikkaan, ja ensimmäiset levyt olivatkin hyvin voimakkaasti syntikkavoittoisia. Kolmas studioalbumi All Things Bright And Beautiful oli Owl Cityn ensimmäinen askel kohti monipuolisempaa, enemmän valtavirtaan päin olevaa tyyliä, joka jatkui yhä pitemmälle seuraavalla albumilla (The Midsummer Station). Omasta mielestäni levy on toistaiseksi Owl Cityn tuotannon huippu: sen soundi on hiotumpi ja tietyllä tavalla kypsempi kuin edeltävien levyjen Ocean Eyesin ja Maybe I'm Dreamingin, mutta ei yhtä persoonaton ja valtavirtaa kosiskeleva kuin The Midsummer Stationin.

Musiikkikriitikot eivät ole koskaan mieltyneet Owl Cityyn, ja kieltämättä, Youngin syntikkapoppi on säveliltään yksinkertaista eikä varmaankaan musiikillisesti kovin mieltäylentävää. Mutta Owl City on enemmän kuin syntikkaääniä ja satunnaisia muita instrumentteja, All Things Bright And Beautifulin laulujen sanoitukset ovat ironista, modernia ja kekseliästä nykyrunoutta, jotka puhuttelevat ainakin allekirjoittanutta monella tasolla. Youngin laulujen aiheet vaihtelevat ihmisten kohtaamisen vaikeudesta (The Yacht Club) suuriin elämää koskeviin oivalluksiin (Hospital Flowers), kosmisista seikkailuista (Alligator Sky) unenomaisiin sotakuvastoihin (Kamikaze). Youngin pehmeä (joskin elektronisesti hiottu) ääni on miellyttävää kuunneltavaa, ja vierailevia naisvokalisteja Breanne Düreniä ja Lightsiäkin kestää kuunnella vähän aikaa. Alligator Skyssä vieraileva räppäri Shawn Crystopher on ihana!

Itseäni puhuttelee ATBAB:issa ehkä eniten tapa, jolla Young yhdistelee yksilön arkista kokemusta ja suuria, hallitsemattomia "ulkomaailman" asioita. Ensimmäinen raita The Real World on fanien keskuudessa lähes ikoninen kuvaus omiin mailmoihinsa uppoutuvasta unelmoijasta, joka toteaa, että "reality is a lovely place but I wouldn't wanna live there". Löytyypä lause Adamin twitter-tilinkin kuvauksesta, ja se kertookin miehen luonteesta aika lailla. Young tuntuu vuodattavan biiseihin paljon omaa persoonaansa ja ajatusmaailmaansa, ja Owl Cityn levyistä ATBAB:ssä on huomattavaa selkeämpi hengellisten teemojen sivuaminen, jotka ovat erityisesti läsnä biiseissä Galaxies ja Angels.

Kauniisti kuvitettu kotelo on piste i:n päälle levyssä, joka on tuonut minulle niin paljon hyvää mieltä. Monen mielestä Owl City on ehkä pliisua kuuneltavaa, mutta itseeni vetoaa sanoitukset, jotka söpöstelyn ohella sisältävät myös kryptisyyttä ja sanomaakin. Ja kaiken lisäksi Adam Young itse ei vaikuta lainkaan hassummalta kaverilta, vai voiko uskoa pahaa ihmisestä jonka twitterissä on enemmän hämärää ruokaläppää kuin 16-vuotiaalla tytöllä?

#Kulutushysteria eli Galisten saalis

Mä kuulun niihin ihmisiin, joille Hullut Päivät ja muutkin tavaratalojen alennusmyynnit on perinne. Ymmärrän kyllä joidenkin ihmisten antipatiat ihmismassoja ja muiden asiakkaiden töykeää käytöstä kohtaan, mutta itse en välitä.

Tällä kertaa mukaan tarttui Jenni Vartiaisen upouusi Terra-albumi ja Scandinavian Music Groupin parin vuoden takainen Manner, loistoalppoja kummatkin. Blu-Rayna ostin Baz Luhrmannin The Great Gatsbyn, jonka kävin katsomassa Koreassa ollessani elokuvateatterissa. Myöhemmin tarttui matkaan vielä Tolkienin Taru Sormusten Herrasta, joka onkin ollut lukulistalla jo aika pitkän tovin.

Näiden lisäksi himoitsin Tweezermanin klassikkopinsettejä ja August Silkin ihania luonnonkuituisia neuletakkeja, mutta jäivät kuitenkin ostamatta. Jotenkin näistä neljästä ostoksesta tuli jo itselleni jonkinlainen paha omatunto, sellainen että on tuhlaillut ja ollut holtiton kuluttaja. Siitäkin huolimatta, että kaikki ostokset olivat mieluisia eivätkä ollenkaan heräteostoksia! Minulla on aina ollut ongelmallinen suhde rahaan ja kuluttamiseen, haluan jatkuvasti tuntea olevani "ruodussa" ja pitää osteluni kohtuudessa. Vaan mitä onkaan kohtuus...?

Lipstain ja kuinka meistä tuli kavereita

Lipstain, tuo huulimeikkituote jolle kukaan ei ole vielä luonut toimivaa suomenkielistä termiä, sanoisin että "huulimaali" ja "kestohuulipuna" ovat kai yleisimmin käytettyjä. Kyseessä on huulituote, jolle lupaillaan ilmiömäistä kestävyyttä. Lipstainille on ominaista, että se kuivahtaa huulen pintaan kiinni, ja sen päälle sivellään jotain toista tuotetta tuskastuttavan hiekkauntuman estämiseksi.

Olen huulituotteista aina vannonut perinteisen huulipunan nimeen, ja suhtaudun skeptisesti aina kaikkiin uusiin innovaatioihin markkinoilla - minusta vara vanhassa parempi, tässä tapauksessa ainakin satavuotiaassa vahamaisesa huulipunassa. Kun ostin ekan lipstainini - Max Factorin Lipfinity Lipstickin - päätin antaa tälle superkestäväksi lupailulle tuotteelle mahdollisuuden. Kokemus oli kamala! Tuntuma paljon kuivempi kuin huulipunassa, ja loppupeleissä kestävyys kirjaimellisesti mureni siihen mihin kaikki muutkin huulituotteet: lounaaseen. Pahinta Lipfinityssä todellakin oli se, että normaalin kulumisen sijaan se hilseilee huulilta pois palasina, ja ruuan jälkeen huulet olivat hirveän näköiset.

Lipstain-kammo oli siis ymmärrettävä, ja muita saman tuoteperheen jäseniä minulle ei siunantunut ennen erästä kertaa asuessani Etelä-Koreassa. Lempimerkkini paikallisesta valikoimasta on Missha, ja heillä oli eräänä päivänä kaksi yhden hinnalla-tarjous huulituotteista. Silloin ostin pahaa-aavistamatta kaksi Ever Lasting Laquer Rougea. Minä onneton kun luulin kyseessä olevan huulilakka, niin kuin nimi harhaanjohtavasti antaa ymmärtää. Mutta ei, kyseessä on lipstain - Max Factoriakin kamalampaa, kuivempaa ja helpommin hilseilevää. Missha alkaa hilseilemään usein jo ennen syömistä, ja muutenkin levittämisen jälkeen huulet ovat kuin hiekkapaperia.

Olin jo käytännössä heittänyt kirveen kaivoon, kun äkkiä valaistuin. Selailin australialaisen Evangeline Sarneyn Makeup Tips -blogiin listattuja vinkkejä. Sarney neuvoo levittämään lipstainia sormella levittäen aplikaattorin sijaan. Ja sitten se iski minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta: lipstainia voi työstää kuin huulipunaa. Koska epäilin meikin halkeilun johtuvan liian paksusta kerroksesta huulten päällä, käytin ikivanhaa kikkaa: pyyhin huulen pinnalle jääneen punan pois paperilla. Ja toden totta: nyt lipstain pysyi paikallaan kauniisti ja kului syödessäkin pois kohtuullisen nätisti niin, että uuden kerroksen lisääminen on mahdollista ilman katastrofia.

Max Factorin kanssa paperikikka toimii moitteetta, Misshan tapauksessa puna jää hieman epätasaiseksi mutta paremmaksi kuin ilman. Pääasia ettei halkeile! Tämä oivallus nosti lipstainit omissa silmissäni "takaisin liigaan", mutta tulevaisuudessa en kyllä taida investoida lipstainiin, sillä perinteinen huulipuna on yhä helpompi ja yleensä halvempi. Toisaalta lipstainit eivät taida olla enää muotiakaan, Max Factor taitaa olla ainoa jolla on sellanen yhä valikoimissaan...

 Voin suositella blogia, jossa tämän Suuren Oivalluksen sain. Evangeline Sarney perusti Makeup Tips -bloginsa kerätäkseen kaikenlaisia vinkkejä meille meikkien kanssa suhaajille. Hänen työtään ei ole syytä vähätellä: tips-osiosta löytyy yli viitisensataa niksiä ja ohjetta, ja lisäksi blogissa on myös tuotearviointeja ja tutoriaaleja. Sarneyn lukuisat vinkit miellyttävät varmasti kotikemistejä, sillä monet niistä kehottavat sekoittelemaan mössöjä keskenään, joskus aika innovatiivisestikin. Vinkeissä on myös hyviä ohjeita ihan aloittelijoillekin. Sarneylla tosin on taipumusta turhantarkkuuteen ja jotkut vinkit kohotuttavat kulmia (kuten kielto levittää meikkivoidetta sormilla - miksi kosteusvoiteen voi levittää sormilla mutta meikkivoidetta ei?) Joihinkin vinkkeihin suhtautuisin jopa skeptisesti, kuten käskyyn hankkia keltapohjainen meikkivoide punapohjaiselle iholle. Kaikesta huolimatta ehdottomasti kurkkaamisen arvoinen blogi!

Pien lokakuinen ilta-ajatus

Tai ainakin laulu johon sisältyy ajatus jos toinenkin.

Tämä elämä on yllättävän usein vähän haikeaa. Joskus surullista ja kärsimistäkin, joo, mutta aika usein vain haikeaa. Varsinkin tällaisina pimeinä syysiltana haikeus hiipii mieleen kuin varkain... Don Huonojen Hyvää yötä ja huomenta on yksi kestosuosikkibiisejäni. Siinä yhdistyy optimismi ja inhimillinen haikeus tavalla, joka puhuttelee itseäni syvästi kerta toisensa jälkeen.

"Luodinkestävää sydäntä ei oo vielä keksittykään/turha pelätä laukausta/sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa"

Voisiko sen paremmin sanoa...?