Olen aktivoitunut viime vuoden puolella lukemisessa selvästi. Tenttien vähyys on helpottanut hommaa: kun ei tarvitse päntätä koulukirjoja niin muu lukeminen inspiroi enemmän. Ajattelin listailla tähän eniten mieleen jääneet teokset. Monta varsin mukavaa tuttavuutta onkin tullut luettua koulumatkoilla Helsinkiin ja takaisin.
Yiyun Li: A Thousand Year of Good Prayers
Ei liene yllätys, että Lin novellit vetoavat itseeni, sillä häntä on verrattu lempikirjailijaani Anton Tsehoviin. Lin novelleissa onkin tsehovilaista staattisuutta, ne ovat kuin pieniä ikkunoita kiinalaiseen elämänmenoon. Mielestäni Lin kirjoissa on kiinnostavaa myös se, miten hänen taustansa heijastuu niissä: kirjailija on asunut suurimman osan elämästään Kiinassa, mutta muuttanut myöhemmällä iällä Yhdysvaltoihin. Hän kuvaa enimmäkseen kotimaassaan asuvia kiinalaisia, mutta sisällyttää novelleihinsa myös amerikankiinalaisuuden kuvausta. Nimikkonovelli A Thousand Year of Good Prayers kuvaa mielestäni hienosti kulttuurillista yhteentörmäystä ja elämää vieraassa maassa.
Olin lukenut aiemmin Liltä hänen suomennetut teoksensa, esikoisnovellikokoelman Kultapoika, Smaragdityttö sekä ensimmäisen romaanin Vaeltajat. Novellikokoelmasta pidin kovasti, ja kyllä romaanikin oli ihan hyvä. Lin tyyliä jaksaa ihastella kerta toisensa jälkeen, juuri omaan makuuni sopivan korutonta. Juuri pari päivää sitten julkaistiin Lin uusin romaani "Yksinäisyyttä kalliimpaa" suomeksi. Odottelen jo innolla että saisin teoksen käsiini!
Jean Rhys: Siintää Sargassomeri
Myönnän tarttuneeni Rhysin romaaniin sen kiehtovan nimen takia. Kirjahan on alunperin kirjoitettu eräänlaiseksi rinnakkaisteokseksi Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaanille. Itse en ole Bronten kirjaa lukenut, mutta eipä se estänyt minua nauttimasta tästä kipeästä kasvukertomuksesta. Pidän Rhysin tavasta kuvata tapahtumia unenomaisen ohimenevinä kuvina, ja tarina jättää lopulta paljon arvailun varaan. Kiinnostavaa oli myös Karibian saarien kuvaus ja selkeästi postkolonialistinen näkökulma: Rhyshan on itsekin sieltäpäin kotoisin. On hieman ikävää, ettei romaanista ole vuosikymmeniin otettu uutta suomenkielistä painosta, ja jos haluan joskus kirjan omakseni hankkia niin englanninkieliseen painokseen onpi tyytyminen.
Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
Pidän kovasti pienoisromaaniin perustuvasta samannimisestä elokuvasta, jota tähdittää Audrey Hepburn, joten olin tyytyväinen saatuani vihdoin aikauseksi tarttua alkuperäisteokseenkin. Vaikka kirja ja elokuva luonnollisesti eroavatkin toisistaan, niin kummassakin on samaa viime vuosisadan puolivälin charmia, vaikka myönnettäköön, että kyllä Capoten edustaman yhteiskuntaluokan arvot paistavat läpi kirjasta. Toisaalta päähenkilö Holly Golightly on elämänasenteiltaan ihastuttavan eriskummallinen, usein jopa moderni. Kirjassa oli mukana myös kolme Capoten novellia, jotka olivat myöskin hauskaa luettavaa. Tämän innoittamana pyysin ja sainkin joululahjaksi Capoten novellikokoelman, jonka lueskelin läpi mielelläni. Aamiainen Tiffanylla olisi kiva ostaa omaan hyllyyn myös, onneksi sitä taidetaan painaa yhä suomeksikin.
Haruki Murakami: after the quake
Haruki Murakamin novellikokoelma tuntui kuin lämpimältä halaukselta rankan viikon keskellä. Jokainen tarina tuntui imaisevan sisäänsä, ja tyylillistä eleganssia ei voinut kuin ihailla. Yleensä luen nopeasti, mutta tämän kirjan kanssa piti aivan nautiskella! Kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää, tarinat liittyivät jollain tavalla kaikki Koben maanjäristykseen. Tämä on ulkoisesti kevyt luettava, kuusi lyhyehköä novellia, mutta sisällöltään ne ovat raskaita, kuten hyvien tarinoiden kuuluukin. Melankolisia, mutta jokaisen jälkeen on omituisella tavalla lämmin fiilis. Olen lukenut Murakamin Sputnik-rakastettuni -romaanin, mutta nyt kyllä tekee mieli tutustua muihinkin. Sitten kun sen aika on!
Tällä hetkellä lukemista odottaa Scott F. Fitzgeraldin novellikokoelma. Onneksi maailmassa eivät kiinnostavat kirjailijat lopu!
sunnuntai 1. helmikuuta 2015
tiistai 6. tammikuuta 2015
Pitkästä aikaa
Viime kesä oli hyvä, ja kulunut syksykään ei ole ollut yhtään hassumpi. Yliopistossa olen keskittynyt sivuaineen eli englannin opiskeluun, ja vapaa-aikaa olen viettänyt niin kuin ennenkin, lähinnä omissa oloissani luuhaten. Uutena harrastuksena olen aloittanut maalaamisen löydettyäni itselleni sopivan tekniikan (vesi- ja guassivärit). Ei minusta koskaan taiteilijaa tule, mutta yksi tärkeä asia mikä on tämän elämän aikana tullut opittua on, että asioista voi nauttia vaikka ei olisikaan niissä teknisesti hyvä. Tekemällähän sitä paranee.
Suurin ahdistuksen aihe on syksyllä ollut autokoulu, joka toivon mukaan alkaa kuitenkin nyt olla jo loppusuoralla. Olen ollut useampaan otteeseen epätoivon partaalla, sillä levoton ja hermoheikko luonteenlaatuni ei ole liikenteen kanssa kovin hyvä yhtälö. Moneen otteeseen ehdin jo katua rattiin hyppäämistä - mutta onneksi voiton kajastusta näkyy jo. Vaikka toki, ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa, eihän sitä tiedä mitä se inssin vastaanottaja siellä kokeessa sitten sanoo...
Ja sitten tulevat suunnitelmat? Keväällä jatkan koulujuttujen parissa. Englanninopinnoista pitäisi useampi pakollinen kurssi suorittaa, ja myöskin tehdä kandidaatintutkinto. Kuten kaikista vähänkin isommista koulujutuista, olen kandin suhteen potenut juurikin tänään jonkintasoista uskonpuutetta ja ahdistusta. Eihän mulla ole edes mitään hajua mistä aloittaa koko jutun...! Hyvä kun olen aiheen keksinyt. Pakko vaan lohduttautua sillä että olen ennenkin osannut selviytyä näistä jutuista. Mulle vaan luonnollinen tapa reagoida kaikkeen on vetää eka hirveät kilarit ja lopulta todetta että ei muuten ollut hermoromahduksen arvoista... :D
Kesällä haluan samoihin hommiin kuin viimeksikin. Työ ei ollut todellakaan aina herkkua, työpäivät olivat pitkiä ja fyysisesti raskaita, mutta minusta olisi niin helppoa ettei tarvitsisi lähteä työpaikkahakuun jälleen kerran... Ja viihdyin kuitenkin viime kesän töissä pääasiallisesti oikein hyvin, joten en ole ollenkaan pahoillani samaan paikkaan palaamisesta. Ensi syksyksi taasen olisi tavoitteena lähteä pariksi kuukaudeksi vaihtoon. Minulle on englanninopiskelun myötä valjennut, että jänittän hirveästi esiintymistä englanniksi. Suomeksi osaan esiintyä ihan hyvin, mutta englanniksi puhuminen jännittää aivan kamalasti. Pelkään sekoavani sanoissa ja tuntuu siltä kuin ääntäminen olisi tosi tönkköä ja kömpelöä. Siksipä tavoitteena olisi lähteä Erasmus-vaihtoon joko Iso-Britanniaan tai Irlantiin, jossa kieltä pääsisi käyttämään ihan natiivien puhujien kanssa. Tiedän jo vapaaehtoisvuoden perusteella, että vuodeksi en haluaisi pois lähteä, mutta neljän tai viiden kuukauden vaihto lienee ihan passeli minulle.
Minusta on ihanaa tehdä suunnitelmia tulevaisuutta varten! En kaipaa elämääni spontaaniutta tai jatkuvaa hehkutusta. Tuntuu siltä, että kun suuret linjat ovat valmiiksi selvillä, niin on helpompi elää elämäänsä hetkessä. Kaiken autokoulu- ja yliopistokiukunkin keskellä elämä on näyttäytynyt minulle hyvin antoisana, ja siitä fiiliksestä on hyvä heittäytyä tulevaan vuoteen!
Suurin ahdistuksen aihe on syksyllä ollut autokoulu, joka toivon mukaan alkaa kuitenkin nyt olla jo loppusuoralla. Olen ollut useampaan otteeseen epätoivon partaalla, sillä levoton ja hermoheikko luonteenlaatuni ei ole liikenteen kanssa kovin hyvä yhtälö. Moneen otteeseen ehdin jo katua rattiin hyppäämistä - mutta onneksi voiton kajastusta näkyy jo. Vaikka toki, ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa, eihän sitä tiedä mitä se inssin vastaanottaja siellä kokeessa sitten sanoo...
Ja sitten tulevat suunnitelmat? Keväällä jatkan koulujuttujen parissa. Englanninopinnoista pitäisi useampi pakollinen kurssi suorittaa, ja myöskin tehdä kandidaatintutkinto. Kuten kaikista vähänkin isommista koulujutuista, olen kandin suhteen potenut juurikin tänään jonkintasoista uskonpuutetta ja ahdistusta. Eihän mulla ole edes mitään hajua mistä aloittaa koko jutun...! Hyvä kun olen aiheen keksinyt. Pakko vaan lohduttautua sillä että olen ennenkin osannut selviytyä näistä jutuista. Mulle vaan luonnollinen tapa reagoida kaikkeen on vetää eka hirveät kilarit ja lopulta todetta että ei muuten ollut hermoromahduksen arvoista... :D
Kesällä haluan samoihin hommiin kuin viimeksikin. Työ ei ollut todellakaan aina herkkua, työpäivät olivat pitkiä ja fyysisesti raskaita, mutta minusta olisi niin helppoa ettei tarvitsisi lähteä työpaikkahakuun jälleen kerran... Ja viihdyin kuitenkin viime kesän töissä pääasiallisesti oikein hyvin, joten en ole ollenkaan pahoillani samaan paikkaan palaamisesta. Ensi syksyksi taasen olisi tavoitteena lähteä pariksi kuukaudeksi vaihtoon. Minulle on englanninopiskelun myötä valjennut, että jänittän hirveästi esiintymistä englanniksi. Suomeksi osaan esiintyä ihan hyvin, mutta englanniksi puhuminen jännittää aivan kamalasti. Pelkään sekoavani sanoissa ja tuntuu siltä kuin ääntäminen olisi tosi tönkköä ja kömpelöä. Siksipä tavoitteena olisi lähteä Erasmus-vaihtoon joko Iso-Britanniaan tai Irlantiin, jossa kieltä pääsisi käyttämään ihan natiivien puhujien kanssa. Tiedän jo vapaaehtoisvuoden perusteella, että vuodeksi en haluaisi pois lähteä, mutta neljän tai viiden kuukauden vaihto lienee ihan passeli minulle.
Minusta on ihanaa tehdä suunnitelmia tulevaisuutta varten! En kaipaa elämääni spontaaniutta tai jatkuvaa hehkutusta. Tuntuu siltä, että kun suuret linjat ovat valmiiksi selvillä, niin on helpompi elää elämäänsä hetkessä. Kaiken autokoulu- ja yliopistokiukunkin keskellä elämä on näyttäytynyt minulle hyvin antoisana, ja siitä fiiliksestä on hyvä heittäytyä tulevaan vuoteen!
torstai 24. heinäkuuta 2014
Kesän fiiliksiä
Hellurei ja hellät tunteet! Kesä on kuumimillaan mutta itse en ainakaan tunne mitään suurta hinkua olla ulkosalla. Suurin syy tähän lienee se, että työssäni olen 10 tuntia ulkona ja silloin kun olen vapaalla jalalla niin mielummin harrastan sisäaktiviteetteja kun ne yleensäkin sattuvat meikäläistä enemmän kiinnostamaan. Ja hei, ei se voi olla sattumaa että Isä Matteon tutkimuksia näytetään meillä vain kesäisin....? :D
Tähän asti meikäläisen kesän on ollut oikein onnistunut! Olen viihtynyt töissäni siivoojana ja vapaa-aikana olen ehtinyt nähdä kavereitani ja sukulaisiani. Mökilläkin ehdin käväistä, ilman sauna ja järvi -komboa ei kyllä tule kesää! Asun vanhempieni helmoissa yhä vain, mutta kesäkuussa asuin väliaikaisesti Helsingissä ystäväni alivuokralaisena, ja kokemus oli oikein miellyttävä. Pitäisi varmaan alkaa ihan vakavasti puuhaamaan pesästä lentoa tässä jossain vaiheessa (tunnen itseni jotenkin niin surkeaksi aikuiseksi kun en vielä asu omillani). Vaikka minusta on ihanaa asua pääkaupunkiseudulla ja opiskella täällä, niin välillä kadun etten valinnut jotakuta muuta kaupunkia, koska silloin kotoa pois muuttaminen ei olisi niin paljon kiinni omasta aikaansaamisesta.
Töihin ja edellisessä kappaleessa mainitsemaani kotona asumiseen liittyen, olen kohdannut erikoisen ongelman. Jos en tietäisi että blogissa vierailee enimmäkseen ihmisiä jotka tuntevat minut jollain tavalla eivätkä halua tuomita minua tekstieni perusteella, niin en varmasti uskaltaisi edes nostaa tätä asiaa esiin, koska tämä on jotenkin todella typerä ongelma. Olen varmaan blogissakin aiemmin maininnut, että harrastan lelujen keräilyä. Nyt, kun minulla on töiden takia tavallista enemmän rahaa käytettävissä, olen myös ostanut enemmän tavaraa. Keräilyharrastus tuottaa minulle iloa enkä kartuta kokoelmaa vailla päämäärää. Kuitenkin välillä tunnen olevani huono ihminen, koska kiinnostukseni suuntautuu johonkin materiaaliseen. Aloitin tässä hiljattain Ebayn käytön, ja olenkin jo todennut paikan olevan yhtaikaisesti taivas ja helvetti: sieltä saa mitä tahansa sielu voikaan halajata.
Olen aina inhonnut netistä ostoa, koska se on aivan liian helppoa ja samalla ahdistavaa. Netissä raha tuntuu abstraktimmalta kuin in real life. Siltikin keräilyharrastukseni ikään kuin "vaatii" nettishoppailua. Kohtaan tämän saman ongelman aina kun minulla on enemmän ylimääräistä rahaa: osaan suhtautua rahaan perusjärkevästi, laitan aina palkastani osan säästöön, lasken tarkasti etteivät menot ylitä tuloja ja käyttörahan ollessa vähissä vältyn kyllä ylimääräiseltä ostelulta. Mutta sitten kun rahaa on käytettävissä, niin kukkaronnyörit ovatkin yllättävän löysällä. En kadu ostoksiani itsessään, mutta joskus tunnen olevani ympäristöä tuhoava itsekäs ihmissaasta, joka on äärimmäisen etuoikeutetussa asemassa moneen muuhun nähden. Ristiriitaista, eh? On ikävää tajuta, että itselleen tärkeä asia ja sen harrastaminen on jotenkin väärin.
Minua hämmentävät ihmiset, jotka haaveleivat lottovoitosta tai muusta äkkirikastumisesta. Omassa elämässäni se olisi aivan kamalaa! Minulle vähäkin ylimääräinen raha voi tuoda mukanaan tunnontuskia. "Olenko huono ihminen, kun käytän rahani asiaan x? Olisiko viisaampaa käyttää raha johonkin muuhun? Olenko ansainnut asian x?" tuskailua toisaalta ja toisaalta taas dollarien heittelemistä Ebayhyn.... Ehkä mun pitäisi oikeasti muuttaa pikimmiten pois kotoa että oikeasti tajuaisin miten aikuiset suhtautuvat rahaan :I
Tästä oli tarkoitus tulla iloinen postaus, mutta muuttuikin lopulta mun kitinäksi siitä että olen liian etuoiketettu. Mun kesä on oikeasti ollut oikein mukava! Me saatiin perheeseen uusi kamerakin, voisin yrittää silläkin joskus kuvata blogia varten (toistaiseksi olen keskittynyt sen surullisenkuuluisan lelukokoelman kuvailuun... :D)
Tähän asti meikäläisen kesän on ollut oikein onnistunut! Olen viihtynyt töissäni siivoojana ja vapaa-aikana olen ehtinyt nähdä kavereitani ja sukulaisiani. Mökilläkin ehdin käväistä, ilman sauna ja järvi -komboa ei kyllä tule kesää! Asun vanhempieni helmoissa yhä vain, mutta kesäkuussa asuin väliaikaisesti Helsingissä ystäväni alivuokralaisena, ja kokemus oli oikein miellyttävä. Pitäisi varmaan alkaa ihan vakavasti puuhaamaan pesästä lentoa tässä jossain vaiheessa (tunnen itseni jotenkin niin surkeaksi aikuiseksi kun en vielä asu omillani). Vaikka minusta on ihanaa asua pääkaupunkiseudulla ja opiskella täällä, niin välillä kadun etten valinnut jotakuta muuta kaupunkia, koska silloin kotoa pois muuttaminen ei olisi niin paljon kiinni omasta aikaansaamisesta.
Töihin ja edellisessä kappaleessa mainitsemaani kotona asumiseen liittyen, olen kohdannut erikoisen ongelman. Jos en tietäisi että blogissa vierailee enimmäkseen ihmisiä jotka tuntevat minut jollain tavalla eivätkä halua tuomita minua tekstieni perusteella, niin en varmasti uskaltaisi edes nostaa tätä asiaa esiin, koska tämä on jotenkin todella typerä ongelma. Olen varmaan blogissakin aiemmin maininnut, että harrastan lelujen keräilyä. Nyt, kun minulla on töiden takia tavallista enemmän rahaa käytettävissä, olen myös ostanut enemmän tavaraa. Keräilyharrastus tuottaa minulle iloa enkä kartuta kokoelmaa vailla päämäärää. Kuitenkin välillä tunnen olevani huono ihminen, koska kiinnostukseni suuntautuu johonkin materiaaliseen. Aloitin tässä hiljattain Ebayn käytön, ja olenkin jo todennut paikan olevan yhtaikaisesti taivas ja helvetti: sieltä saa mitä tahansa sielu voikaan halajata.
Olen aina inhonnut netistä ostoa, koska se on aivan liian helppoa ja samalla ahdistavaa. Netissä raha tuntuu abstraktimmalta kuin in real life. Siltikin keräilyharrastukseni ikään kuin "vaatii" nettishoppailua. Kohtaan tämän saman ongelman aina kun minulla on enemmän ylimääräistä rahaa: osaan suhtautua rahaan perusjärkevästi, laitan aina palkastani osan säästöön, lasken tarkasti etteivät menot ylitä tuloja ja käyttörahan ollessa vähissä vältyn kyllä ylimääräiseltä ostelulta. Mutta sitten kun rahaa on käytettävissä, niin kukkaronnyörit ovatkin yllättävän löysällä. En kadu ostoksiani itsessään, mutta joskus tunnen olevani ympäristöä tuhoava itsekäs ihmissaasta, joka on äärimmäisen etuoikeutetussa asemassa moneen muuhun nähden. Ristiriitaista, eh? On ikävää tajuta, että itselleen tärkeä asia ja sen harrastaminen on jotenkin väärin.
Minua hämmentävät ihmiset, jotka haaveleivat lottovoitosta tai muusta äkkirikastumisesta. Omassa elämässäni se olisi aivan kamalaa! Minulle vähäkin ylimääräinen raha voi tuoda mukanaan tunnontuskia. "Olenko huono ihminen, kun käytän rahani asiaan x? Olisiko viisaampaa käyttää raha johonkin muuhun? Olenko ansainnut asian x?" tuskailua toisaalta ja toisaalta taas dollarien heittelemistä Ebayhyn.... Ehkä mun pitäisi oikeasti muuttaa pikimmiten pois kotoa että oikeasti tajuaisin miten aikuiset suhtautuvat rahaan :I
Tästä oli tarkoitus tulla iloinen postaus, mutta muuttuikin lopulta mun kitinäksi siitä että olen liian etuoiketettu. Mun kesä on oikeasti ollut oikein mukava! Me saatiin perheeseen uusi kamerakin, voisin yrittää silläkin joskus kuvata blogia varten (toistaiseksi olen keskittynyt sen surullisenkuuluisan lelukokoelman kuvailuun... :D)
tiistai 1. heinäkuuta 2014
Vuosi elämästä
Siitä alkaa olla aikalailla tasan vuosi, kun nousin väsyneenä Soulin koneesta Helsinki-Vantaan lentokentällä. Muistan tunteeni itseni onnelliseksi: olen täällä taas. 11 kuukautta, sekin lähes kokonainen vuosi siis, oli kulunut Etelä-Koreassa vapaaehtoistyössä. Kotiinpaluu ei ehkä koskaan elämässäni ollut tuntunut yhtä hyvältä ja vapauttavalta. Mennyt vuosi oli silloin ollut vastoinkäymisä täynnä, ja oli mukava palata takaisin omaan pikku "lokeroonsa", siihen paikkaan mitä kodiksikin kai yleiskielellä kutsutaan.
Suljin myös tässä kuukausi tai pari sitten blogin, jota pidin Koreassa asuessani. Mielenmuutos tuli ehkä vähän varkain. Se, mitä silloin kirjoitin, alkoi äkkiä tuntua liian henkilökohtaiselta. Asiaa pohdittuani ymmärsin syyn: blogia kirjoittaessani olin kirjoittanut jokapäiväisestä elämästäni, siitä mitä ympärilläni tapahtui ja millaisia tuntemuksia olin tuntenut. Tämän elämän jäädessä menneisyyteen se ei enää ollutkaan tavallista arkea, vaan osa minua. Ehkä jopa jotain sellaista mitä en itsekään haluaisi enää pitää julkisena.
En ole lukenut blogia oikein itsekään kotiin palattuani. Se tuntuisi kai samalta kun katselisi kuvia ystävästä jota ei ole tavannut aikoihin. Minulla ei ole suoranaisesti mitään hinkua palata takaisin Koreaan, mutta kuullessani rakkaaksi muodostunutta kieltä tai nähdessäni kuvia tutuista paikoista syttyy mielessäni lämmin hehku, omanlaisensa kaiho. Kai tunnetta voisi kuvata jonkinlaiseksi nostalgiaksi, kaipuuksi menneeseen.
Vaikka enhän minä mennyttä elämää kaipaa kokonaisuudessaan. Korean-vuosi oli minulle monilta osin hyvin vaikea, mutta sisälsi myös lukemattomia hyviä hetkiä. Monet nuorina esimerkiksi lukiovaihdossa olleet nostavat vaihtovuotta kovasti "jalustalle", kuin se olisi jotain aivan erityistä heidän elämässään, mutta näin jälkikäteen ajateltuna itse en koe omaa ulkomaanvuottani minään "erikoisvuotena." Se on yksi vuosi omassa elämässäni, omine iloineen ja suruineen. Ihan samalla lailla kun tämä nyt kulunut vuosi.
Joskus näen itseni juoksevan Jejun keväisessä auringonpaisteessa koulubussiin, presbyteerikirkon penkissä kuuntelemassa pitkää ja vaikeaselkoista saarnaa tai kahvilassa juoruilemassa vaihtarikavereiden kanssa. Sitten tajuan, että se elämä ei palaa. Mutta niin ei palaa se elämä kun olin kymmenen tai neljäntoista vanha. Elämä on luopumista menneestä, sitä että avaamme silmämme sille uudelle mitä on edessäpäin. Tämän olen oppinut erityisen hyvin Suomeen saavuttuani. Joitakin asioita jää varmasti kaipaamaan menneestä, mutta edessä päin odottaa monia ihania asioita.
Suljin myös tässä kuukausi tai pari sitten blogin, jota pidin Koreassa asuessani. Mielenmuutos tuli ehkä vähän varkain. Se, mitä silloin kirjoitin, alkoi äkkiä tuntua liian henkilökohtaiselta. Asiaa pohdittuani ymmärsin syyn: blogia kirjoittaessani olin kirjoittanut jokapäiväisestä elämästäni, siitä mitä ympärilläni tapahtui ja millaisia tuntemuksia olin tuntenut. Tämän elämän jäädessä menneisyyteen se ei enää ollutkaan tavallista arkea, vaan osa minua. Ehkä jopa jotain sellaista mitä en itsekään haluaisi enää pitää julkisena.
En ole lukenut blogia oikein itsekään kotiin palattuani. Se tuntuisi kai samalta kun katselisi kuvia ystävästä jota ei ole tavannut aikoihin. Minulla ei ole suoranaisesti mitään hinkua palata takaisin Koreaan, mutta kuullessani rakkaaksi muodostunutta kieltä tai nähdessäni kuvia tutuista paikoista syttyy mielessäni lämmin hehku, omanlaisensa kaiho. Kai tunnetta voisi kuvata jonkinlaiseksi nostalgiaksi, kaipuuksi menneeseen.
Vaikka enhän minä mennyttä elämää kaipaa kokonaisuudessaan. Korean-vuosi oli minulle monilta osin hyvin vaikea, mutta sisälsi myös lukemattomia hyviä hetkiä. Monet nuorina esimerkiksi lukiovaihdossa olleet nostavat vaihtovuotta kovasti "jalustalle", kuin se olisi jotain aivan erityistä heidän elämässään, mutta näin jälkikäteen ajateltuna itse en koe omaa ulkomaanvuottani minään "erikoisvuotena." Se on yksi vuosi omassa elämässäni, omine iloineen ja suruineen. Ihan samalla lailla kun tämä nyt kulunut vuosi.
Joskus näen itseni juoksevan Jejun keväisessä auringonpaisteessa koulubussiin, presbyteerikirkon penkissä kuuntelemassa pitkää ja vaikeaselkoista saarnaa tai kahvilassa juoruilemassa vaihtarikavereiden kanssa. Sitten tajuan, että se elämä ei palaa. Mutta niin ei palaa se elämä kun olin kymmenen tai neljäntoista vanha. Elämä on luopumista menneestä, sitä että avaamme silmämme sille uudelle mitä on edessäpäin. Tämän olen oppinut erityisen hyvin Suomeen saavuttuani. Joitakin asioita jää varmasti kaipaamaan menneestä, mutta edessä päin odottaa monia ihania asioita.
perjantai 9. toukokuuta 2014
Lapalette
Ostin tämän laukun viimeisellä viikolla Soulista ennen kuin lähdin Etelä-Koreasta takaisin kotiin. Lapalette on paikallinen laukkubrändi, jonka laukuissa on hauskoja hevos- ja kaupunkiaiheisia kuvia. Itse päädyin valitsemaan beigenvärisen laukun, jossa on tämä kiva hevoskuvio. Laukku on materiaaliltaan tekonahkaa, joka ei laukuissa yleensä muuten haittaa kuin se, että muovista valmistetut laukut yleensä kuluvat nopeammin. Toisaalta materiaalinsa asiosta laukku oli omallekin kukkarollei sopiva, aidosta nahkasta valmistettuna sen hinta olisi varmasti kivunnut yli kaksinkertaiseksi. Toisaalta nahka on niin kestävä materiaali että kyllä sitä ihan mielellään maksaa enemmän laukusta joka kestää mukana vuodesta toiseen.
Halusinpahan nyt vain esitellä tämän laukun :) Lapalettea ei taideta edes myydä Etelä-Korean ulkopuolella, joten eipä ole täällä Suomessa tullutkaan vastaan brändin omintakeisia laukkuja. Käytän tätä laukkua harvoin, enimmäkseen siksi että pidän hieman isokokoisemmista laukuista mutta myös siksi, että pelkään materiaalin kuluvan. Kuitenkin usein kun otan tämän matkaani niin joku kehaisee laukkuani. Eipä ihmekään, onpa tuo hepo heiluvine hapsuhäntineen ja hienoinen suitsiseen hieno näky!
Laukku on juuri sopivan kokoinen kirjojen kuljetukseen. Nyt kun koulutyöt alkavat olla takanapäin tämän lukuvuoden osalta, olen taas voinut siirtyä romaanien lukemiseen. Ensimmäisenä kirjastosta tarttui mukaan amerikankiinalaisen Yiyun Lin novellikokoelma Kultapoika, smaragdityttö. Valitsen toisinaan kirjoja mukaani varsin sattumanvaraisesti. Lin teos paljastui oikein mukavaksi tuttavuudeksi, toivottavasti päädyn lukemaan häneltä romaaninkin joskus. Luen kyllä urhan vähän novelleja, mutta tämän myötä siinäkin voisi aktivoitus. Seuraavaksi luku-urakaksi otin John Greenin nuortenromaanin Paper Towns. Greenistä olen kuullut aika paljon hypetystä ja olenkin lukenut hänen esikoiskirjansa Looking for Alaskan, joka oli ihan hyvä mutta ei ehkä eniten omaan makuuni. Hauskaa on, että kiinnitin huomiota kirjaa lukiessani siihen, kuinka Green mielestäni ajattelee toisinaan kuin teologi. Syy tähän oli yksinkertainen: hänellä tosiaan on teologinen koulutus! Ehkä senkin vuoksi annoin äijälle toisen mahdollisuuden :P
maanantai 28. huhtikuuta 2014
Kymmenen kaunista
Ystäväni Anni teki postauksen FB:ssä kiertävän haasteen pohjalta, jossa listataan kymmenen biisiä, jotka ovat koskettaneet itseä vuosien varrelta. Hän haastoi postauksen lopussa kaikki lukijansa tekemään saman. Koska höpisen mielelläni musiikista, tartuin tähänkin haasteeseen mielelläni. Järjestys on sitten lähinnä mieleentulemisjärjestys.
1. Mike Oldfield: Moonlight shadow
Lempikappaleeni, on ollut jo ties kuinka monta vuotta. En tiedä mikä tässä vie mukanaan, kappaleen tarina, Maggie Reillyn yht'aikaa viaton ja ilmaisuvoimainen ääni vai melodian soljuva kulku. Puhdasta taikaa, sanon minä.
2. Scandinavian Music Group: Joisin viskin ja nousisin
Mitä enemmän perehdyn SMG:n musiikkiin, sitä enemmän siitä pidän. Joisin viskin ja nousisin on minusta ehkä paras kuvaus rakkaudesta, minkä osaan musiikin maailmasta valita. Jos voisin joskus olla niin kuin hän jota rakastan. Mitenpä sen paremmin voisi muotoilla?
3. 2NE1: Ugly
Jos puhutaan sanoituksista, niin en ole oikein oppinut hiffaamaan korealaista musiikkia. Mutta joka kerta, kun Ugly pärähtää soimaan ipodistani, en voi ohittaa sen sanomaa. Harva kuulemani kappale kuvaa huonoa itsetuntoa yhtä raadollisen realistisesti kuin Ugly. Englanninkielinen kertosäe vaikuttaa yksinään vain raivokkaalta angstilta, mutta koreankielisiin osuuksiin yhdistäessä siitä muodostuu itsellenikin niin tuttu mielenmaisema.
4. Maija Vilkkumaa: Kristiina
Ei ole epäilystäkään, etteikö Vilkkumaan laulun tarkoitus olisi ilkkua "täydellistä" Kristiinaa, mutta itse toivon aina salaa mielessäni, että voisin olla samanlainen kuin tämän laulun kuvaama Kristiina. Vaikuttava, kurinalainen ja vähän kyyninenkin.
5. Virsi 341. Kiitos sulle, Jumalani
Muistan kun Tuomasmessussa veisattiin tämä virsi. Minulla syttyi lamppu päässä: kärsimys kuuluu elämään, eikä siitä kannata olla katkera. Eihän tänne synnytty vain iloitsemaan. Tämä oli minulle henkilökohtaisesti todella tärkeä oivallus, ja siksipä toivon että kun minut haudataan niin tämä virsi kaikukoon juurikin sinä päivänä!
6. Igor Stravinsky - Kevätuhri
En muista mitä kautta alun perin eksyin kuuntelemaan Igor Stravinskyn säveltämän baletin Kevätuhri, mutta primitiivisyydessään se vei minut mukanaan jo fagotin soittamilla ensisävelillään. Alkuperäinen baletti sai inspiraationsa slaavilaisesta kansanuskosta, mutta sen musiikki on taipunut myös muunlaisiinkin tulkintoihin, kuten näemme vaikkapa Disneyn Fantasia-elokuvassa.
7. Alice Nine - Subaru
Tämä kappale edustaa tässä oikastaan kokonaista levyä. Nuorempana kuuntelin paljon japanilaista Alice Ninea, ja yhtyeen VANDALIZE-levy on minulle edelleen eräänlainen aarre. Subaru, suomeksi "Seulaset", on kappale jota olen alkanut arvostaa pikku hiljaa entistä enemmän. Laulussa on jotain hyvin eteeristä ja rauhoittavaa.
8. Elton John & Tim Rice - Circle of Life/Elämän tie
Disneyn Leijonakuningas on lempielokuvani, ja sen alkutahdit ovat kyllä äärimmäisen vaikuttavaa kuultavaa. Elämän tie on niin mahtipointinen (niin suomeksi kuin englanniksikin), että väkisinkin tulee kylmät väreet sitä kuunnellessa! Disneyllä on kyllä todella monia koskettavia musiikkikappaleita, niin laulettuja kuin score-pätkiäkin.
9. PMMP - Taajama
Taajama-kappale kertoo nimensä mukaisesti elämästä pienessä maaseutukunnassa. Vaikka aihepiiri ei sinänsä kosketa minua millän tavalla (olenhan pääkaupunkiseutulainen), sen tunnelma jaksaa ihastuttaa minua kerta toisensa jälkeen. Jostain syystä minuun vetoavat usein kappaleet, joista voi aistia selkeän epätoivon.
10. Kerkko Koskinen Kollektiivi - Käki
Olen blogannut jo aiemmin Kerkko Koskinen Kollektiivin samannimisestä levystä, joka on yksi ehdottomista lempilevyistäni. Käki on sävelletty Anna Ahmatovan runoon, joka lyhyydessään ja yksinkertaisuudessaan sisältää jotain itseäni hyvin puhuttelevaa. Siinäkin on epätoivoa, mutta se ei ole melankolista, vaan jonkinlaista dramaattista sellaista. Muistan kun Koreassa asuessani kuuntelin tätä biisiä ja ajattelin elämääni.
En haasta ketään erityisesti, mutta jos haaste houkuttaa niin tehdä saa!
1. Mike Oldfield: Moonlight shadow
Lempikappaleeni, on ollut jo ties kuinka monta vuotta. En tiedä mikä tässä vie mukanaan, kappaleen tarina, Maggie Reillyn yht'aikaa viaton ja ilmaisuvoimainen ääni vai melodian soljuva kulku. Puhdasta taikaa, sanon minä.
2. Scandinavian Music Group: Joisin viskin ja nousisin
Mitä enemmän perehdyn SMG:n musiikkiin, sitä enemmän siitä pidän. Joisin viskin ja nousisin on minusta ehkä paras kuvaus rakkaudesta, minkä osaan musiikin maailmasta valita. Jos voisin joskus olla niin kuin hän jota rakastan. Mitenpä sen paremmin voisi muotoilla?
3. 2NE1: Ugly
Jos puhutaan sanoituksista, niin en ole oikein oppinut hiffaamaan korealaista musiikkia. Mutta joka kerta, kun Ugly pärähtää soimaan ipodistani, en voi ohittaa sen sanomaa. Harva kuulemani kappale kuvaa huonoa itsetuntoa yhtä raadollisen realistisesti kuin Ugly. Englanninkielinen kertosäe vaikuttaa yksinään vain raivokkaalta angstilta, mutta koreankielisiin osuuksiin yhdistäessä siitä muodostuu itsellenikin niin tuttu mielenmaisema.
4. Maija Vilkkumaa: Kristiina
Ei ole epäilystäkään, etteikö Vilkkumaan laulun tarkoitus olisi ilkkua "täydellistä" Kristiinaa, mutta itse toivon aina salaa mielessäni, että voisin olla samanlainen kuin tämän laulun kuvaama Kristiina. Vaikuttava, kurinalainen ja vähän kyyninenkin.
5. Virsi 341. Kiitos sulle, Jumalani
Muistan kun Tuomasmessussa veisattiin tämä virsi. Minulla syttyi lamppu päässä: kärsimys kuuluu elämään, eikä siitä kannata olla katkera. Eihän tänne synnytty vain iloitsemaan. Tämä oli minulle henkilökohtaisesti todella tärkeä oivallus, ja siksipä toivon että kun minut haudataan niin tämä virsi kaikukoon juurikin sinä päivänä!
6. Igor Stravinsky - Kevätuhri
En muista mitä kautta alun perin eksyin kuuntelemaan Igor Stravinskyn säveltämän baletin Kevätuhri, mutta primitiivisyydessään se vei minut mukanaan jo fagotin soittamilla ensisävelillään. Alkuperäinen baletti sai inspiraationsa slaavilaisesta kansanuskosta, mutta sen musiikki on taipunut myös muunlaisiinkin tulkintoihin, kuten näemme vaikkapa Disneyn Fantasia-elokuvassa.
7. Alice Nine - Subaru
Tämä kappale edustaa tässä oikastaan kokonaista levyä. Nuorempana kuuntelin paljon japanilaista Alice Ninea, ja yhtyeen VANDALIZE-levy on minulle edelleen eräänlainen aarre. Subaru, suomeksi "Seulaset", on kappale jota olen alkanut arvostaa pikku hiljaa entistä enemmän. Laulussa on jotain hyvin eteeristä ja rauhoittavaa.
8. Elton John & Tim Rice - Circle of Life/Elämän tie
Disneyn Leijonakuningas on lempielokuvani, ja sen alkutahdit ovat kyllä äärimmäisen vaikuttavaa kuultavaa. Elämän tie on niin mahtipointinen (niin suomeksi kuin englanniksikin), että väkisinkin tulee kylmät väreet sitä kuunnellessa! Disneyllä on kyllä todella monia koskettavia musiikkikappaleita, niin laulettuja kuin score-pätkiäkin.
9. PMMP - Taajama
Taajama-kappale kertoo nimensä mukaisesti elämästä pienessä maaseutukunnassa. Vaikka aihepiiri ei sinänsä kosketa minua millän tavalla (olenhan pääkaupunkiseutulainen), sen tunnelma jaksaa ihastuttaa minua kerta toisensa jälkeen. Jostain syystä minuun vetoavat usein kappaleet, joista voi aistia selkeän epätoivon.
10. Kerkko Koskinen Kollektiivi - Käki
Olen blogannut jo aiemmin Kerkko Koskinen Kollektiivin samannimisestä levystä, joka on yksi ehdottomista lempilevyistäni. Käki on sävelletty Anna Ahmatovan runoon, joka lyhyydessään ja yksinkertaisuudessaan sisältää jotain itseäni hyvin puhuttelevaa. Siinäkin on epätoivoa, mutta se ei ole melankolista, vaan jonkinlaista dramaattista sellaista. Muistan kun Koreassa asuessani kuuntelin tätä biisiä ja ajattelin elämääni.
En haasta ketään erityisesti, mutta jos haaste houkuttaa niin tehdä saa!
tiistai 22. huhtikuuta 2014
Myötätunto
Lueskellessani Keyword: Love -blogia, ajelehti mieleni hetkeksi menneeseen. Löysin jonkin aikaa sitte hyllystäni sikermän tekstejä, jotka olin kirjoittanut kolmetoistavuotiaana. Tekstit ajoittuivat noin vuoden 2007 alkupuolelle. Olin kirjoittanut vihaavani luokkaani, sillä he ovat typeriä ja kiusaavat minua. Tekstit olivat muuten varsin positiivissävytteisiä, joten mistään todella perustavanlaatuisesta vihasta tuskin oli kyse, mutta arvatenkin niiden kuvaama aika ei varsinaisesti ollut onnellisin ajanjakso elämässäni.
Yli seitsemän vuotta olen niittänyt sitä viljaa mitä silloin kylvettiin. Joukossa on ikäviä asioita: huono itsetunto, sosiaalisten tilanteiden aiheuttama ahdistus, tuomitsemisen pelko. Mutta valehtelisin, jos en sanoisi, etteikö käteen olisi jäänyt jotain hyvääkin. Opin ymmärtämään, että hyvät ystävät tulevat juuri silloin, kun heitä eniten tarvitaan. Minä en tarvise ihmisiä, jotka kohtelevat minua huonosti. Ja ennen kaikkea, opin olemaan myötätuntoinen, sillä jokainen meistä kärsii omalla tavallaan.
Myötätunto on lahja, ehkä jotkut ovat saaneet sen syntymässään mutta useimmat oppivat sen vain kärsimällä itse tai nähdessään muiden kärsimyksen. Kaikille sitä ei suoda, joidenkin mielestä ainoa tapa reagoida kärsimykseen on pistää paha kiertoon. Minä haluan olla se, johon paha loppuu. Se, joka kääntää toisenkin poskensa. Haluan olla vahva ja varma kuin kallio, sellainen jota viha ja katkeruus eivät horjuta.
Se ei ole helppoa. Olen todella pitkävihainen ja helposti katkeroituva ihminen, ja sen takia anteeksiannon opettelu pitää aloittaa usein alusta. Kiusaajien anteeksiannossa helpottaa, että tiedän olevani parempi ihminen kuin he. Vaikka kukaan heistä ei ole vakavissaan tullut koskaan pyytämään anteeksi, se ei estä minua antamasta. Voin jonain päivänä antaa anteeksi niillekin, jotka kuvittelevat etteivät ole tehneet mitään väärin. Muut ihmiset on helppo tuomita, vaikea armahtaa. Minäkin kuljen turhan usein sanan säilä edellä ja järki perässä. Edessä on siis vielä pitkä matka, mutta minä opin.
Eräs ystäväni, minua viisi vuotta vanhempi, kehui minua viisaaksi. Harva kehu on lämmittänyt mieltä yhtä paljon! Sitä minä haluaisinkin olla: viisas ja vahva, mutta samalla herkkä ja nöyrä. Ja myötätunto kaikkea kohtaan, se on hyveistä suurin ja siihen minä haluan perustaa oman olemiseni.
Yli seitsemän vuotta olen niittänyt sitä viljaa mitä silloin kylvettiin. Joukossa on ikäviä asioita: huono itsetunto, sosiaalisten tilanteiden aiheuttama ahdistus, tuomitsemisen pelko. Mutta valehtelisin, jos en sanoisi, etteikö käteen olisi jäänyt jotain hyvääkin. Opin ymmärtämään, että hyvät ystävät tulevat juuri silloin, kun heitä eniten tarvitaan. Minä en tarvise ihmisiä, jotka kohtelevat minua huonosti. Ja ennen kaikkea, opin olemaan myötätuntoinen, sillä jokainen meistä kärsii omalla tavallaan.
Myötätunto on lahja, ehkä jotkut ovat saaneet sen syntymässään mutta useimmat oppivat sen vain kärsimällä itse tai nähdessään muiden kärsimyksen. Kaikille sitä ei suoda, joidenkin mielestä ainoa tapa reagoida kärsimykseen on pistää paha kiertoon. Minä haluan olla se, johon paha loppuu. Se, joka kääntää toisenkin poskensa. Haluan olla vahva ja varma kuin kallio, sellainen jota viha ja katkeruus eivät horjuta.
Se ei ole helppoa. Olen todella pitkävihainen ja helposti katkeroituva ihminen, ja sen takia anteeksiannon opettelu pitää aloittaa usein alusta. Kiusaajien anteeksiannossa helpottaa, että tiedän olevani parempi ihminen kuin he. Vaikka kukaan heistä ei ole vakavissaan tullut koskaan pyytämään anteeksi, se ei estä minua antamasta. Voin jonain päivänä antaa anteeksi niillekin, jotka kuvittelevat etteivät ole tehneet mitään väärin. Muut ihmiset on helppo tuomita, vaikea armahtaa. Minäkin kuljen turhan usein sanan säilä edellä ja järki perässä. Edessä on siis vielä pitkä matka, mutta minä opin.
Eräs ystäväni, minua viisi vuotta vanhempi, kehui minua viisaaksi. Harva kehu on lämmittänyt mieltä yhtä paljon! Sitä minä haluaisinkin olla: viisas ja vahva, mutta samalla herkkä ja nöyrä. Ja myötätunto kaikkea kohtaan, se on hyveistä suurin ja siihen minä haluan perustaa oman olemiseni.
Tilaa:
Kommentit (Atom)