Lomapöhötys. Tiedättekö sen tunteen, kun ei ole useampaan päivään näyttänyt nenäänsä ulkona ja kaikki asiat tuntuu tehtävinä äärimmäisen rasittavilta. Meikäkin kotona lähtiessä kelaili, että täällä mummin luona vois tehdä vaikka rästiin jääneitä koulujuttuja. Heheheh, not. Yksinkertaisinkin asia saa aikaan vastustamatonta halua jäädä lojumaan paikoilleen. No, onneksi huomenillalla on lähtö kohti kotia ja ehkä ennen vuodenvaihdetta ehtisi muokata sen yhden kirkkohistorian esseen loppuun...
Joulu oli tänä vuonna hyvä. Tai no, enpä taida muistaa vuotta jolloin se ei olis hyvä. Sukulaisia tuli nähtyä ja jouluruokaa syötyä. Suklaata olen vetänyt kaksin käsin, kuten asiaan kuuluu. Onneksi kotona yleensä jätän konvehdit teen kanssa nautittavaksi, joten niitä ei ehkä kotiin päästyä tule mätettyä samaan tahtiin... Huomenna mummini vie minut katsomaan näytelmää "Niskavuoren nuori emäntä". En ole ikinä ollut teatterin suurin fani, meidän lukiossa teatterikäynti kuului pakollisena suunnilleen jokaiseen äidinkielen kurssiin mutta noin muuten on tullut käytyä katsomassa lähinnä teatterista kiinnostuneen mummini kanssa. Musikaalit kiinnostavat kyllä enemmän, ja tammikuussa olisi tarkoitus mennä katsomaan Shrek-musikaalia Jyväskylään. Siltikin tällaisesta rahvaanomaisemmastakin tyypistä on kiinnostavaa mennä katsomaan perinteisempää teatteria, ovathan monet merkittävät kirjailijat kirjoittaneet nimenomaan näytelmiä.
Noh, joulusta vielä sen verran että ulkomailla ymmärsin kuinka tärkeitä perinteet on mulle ja tänä vuonna oli erityisen ihanaa syödä jouluruokaa ja kuunnella joululauluja radiosta. Harmitti kun joulukirkkoon en päässyt mutta mitäpä tuosta, jouluja on toivon mukaan luvassa vielä useita. Saamani lahjat olivat tosi kivoja kanssa, erääseen lahjaan liittyen ajattelin tehdä laajemmankin postauksen lähiaikoina. Jos kameran johtoa ei tule vastaan niin teen sitten ehkä jälleen videopostauksen, kyseessä kun on homma johon visuaalinen puolikin liittyy tietyllä tasolla :D
Toivottavasti postauksen lukijoillakin oli onnistunut joulu! Itse alan henkisesti varautumaan uuden vuoden viettoon, sain järkättyä jotain mielekästä tekemistäkin UV-aatolle. Frozen, täältä tullaan taas! Toivotan kaikille oikein mahtavaa vuodenvaihdetta, olkoon 2014 lempeä teille kaikille!
perjantai 27. joulukuuta 2013
lauantai 21. joulukuuta 2013
Teehetki
(Tämä oli tarkoitus aloittaa taas kerran huonolaatuisella pokkarikuvalla, mutta olen hukannut kamerani johdon. Anni neuvoi lataamaan kuvat kameran muistikortilta, mutta muistikortti on pienempi kuin koneeni SD-asema, ja nyt kortti on jumissa siellä... Aina ei voi voittaa).
Opettelin juomaan teetä pari vuotta sitten. En oikeastaan tiedä mistä tapa lähti, mutta jostakin vain omaksuin tavan juoda noin kupin päivässä. Kai osasyynä on se, että koska en juo kahvia, on tee kylässä käydessä kahvin luonnollisin "korvike", ja siitä on sitten muodostunut myöhemmin rutiininomainen juoma. En ole herkkä kofeiinille eikä tee aiheuta minulle himoa tai riippuvuutta, vaan hyvin olla useamman päivän ilmankin.
Jossain sanottiin joskus aika hyvin, että teessä on jotain syvällistä. Itselleni teehetki liittyy usein iltaan, ja se on melkeinpä rituaalinomainen: teetä ei juoda kiireessä vaan kaikessa rauhassa, teetä juodessa ei tehdä töitä tai murehdita turhia vaan rentoudutaan ja tehdään jotain mukavaa. Irtoteetä paljon juovana teen valmistuskin vie oman hetkensä, joten siksi itselleni illan teehetki on pyhitetty itselleni ja omile ajatuksilleni, pahimmankin kiireen keskellä. Koreassa asuessani join teetä harvoin, sillä tarjolla oli yleensä vain maustamatonta vihreää, joka ei maistunut. Kotiin palauttua olen taas lisännyt kulutustani.
Lempiteeni on edelleen Twiningsin Lady Grey, jota sainkin uuden paketillisen Annilta joululahjaksi. Vastikään tehty teelöytö on myös "taivaalliseksi kamaksi" tituuleerattu Indiskan Strawberry Ginger Green Tea. Pääasiallisesti olen enemmän mustan teen ystäviä, mutta kyllä maustettu vihreä teekin uppoaa. Kofeiinittomia yrttijuomia en ole suuremmin kokeillut, muutenkin yksi kuppi per päivä-meiningillä nykyisetkin varastot hupenevat hitaanlaisesti, joten vähään aikaan ei uusia makuja kai tule kokeiltua. Eikä tarvitsekaan, kun hyviksi havaittujakin löytyy mukavanlaisesti.
Karkkipäivä-blogissa puhuttiin kahvin syrjäyttämästä teestä. Itse opin Koreassa juomaan kahvia ainakin jossain muodossa, mutta nykyään kahvi on useimmiten valintani ainoastaan kahvilassa jonkin erikoiskahvin muodossa. Itselleni kahvissa on jotain arkista, mutta ehkä minäkin luiskahdan joskus melkeinpä vahingossa kahvinjuojien leiriin...
Opettelin juomaan teetä pari vuotta sitten. En oikeastaan tiedä mistä tapa lähti, mutta jostakin vain omaksuin tavan juoda noin kupin päivässä. Kai osasyynä on se, että koska en juo kahvia, on tee kylässä käydessä kahvin luonnollisin "korvike", ja siitä on sitten muodostunut myöhemmin rutiininomainen juoma. En ole herkkä kofeiinille eikä tee aiheuta minulle himoa tai riippuvuutta, vaan hyvin olla useamman päivän ilmankin.
Jossain sanottiin joskus aika hyvin, että teessä on jotain syvällistä. Itselleni teehetki liittyy usein iltaan, ja se on melkeinpä rituaalinomainen: teetä ei juoda kiireessä vaan kaikessa rauhassa, teetä juodessa ei tehdä töitä tai murehdita turhia vaan rentoudutaan ja tehdään jotain mukavaa. Irtoteetä paljon juovana teen valmistuskin vie oman hetkensä, joten siksi itselleni illan teehetki on pyhitetty itselleni ja omile ajatuksilleni, pahimmankin kiireen keskellä. Koreassa asuessani join teetä harvoin, sillä tarjolla oli yleensä vain maustamatonta vihreää, joka ei maistunut. Kotiin palauttua olen taas lisännyt kulutustani.
Lempiteeni on edelleen Twiningsin Lady Grey, jota sainkin uuden paketillisen Annilta joululahjaksi. Vastikään tehty teelöytö on myös "taivaalliseksi kamaksi" tituuleerattu Indiskan Strawberry Ginger Green Tea. Pääasiallisesti olen enemmän mustan teen ystäviä, mutta kyllä maustettu vihreä teekin uppoaa. Kofeiinittomia yrttijuomia en ole suuremmin kokeillut, muutenkin yksi kuppi per päivä-meiningillä nykyisetkin varastot hupenevat hitaanlaisesti, joten vähään aikaan ei uusia makuja kai tule kokeiltua. Eikä tarvitsekaan, kun hyviksi havaittujakin löytyy mukavanlaisesti.
Karkkipäivä-blogissa puhuttiin kahvin syrjäyttämästä teestä. Itse opin Koreassa juomaan kahvia ainakin jossain muodossa, mutta nykyään kahvi on useimmiten valintani ainoastaan kahvilassa jonkin erikoiskahvin muodossa. Itselleni kahvissa on jotain arkista, mutta ehkä minäkin luiskahdan joskus melkeinpä vahingossa kahvinjuojien leiriin...
keskiviikko 11. joulukuuta 2013
Ainakin melkein retroa
Olen pariin kertaan varmaan maininnut omistavani varsin paljon CD-levyjä ja suosivani kiinteitä julkaisuja pelkän internetistä ostamisen sijaan. Pitkään aikaan minulla ei kuitenkaan ollut varsinaista CD-soitinta. Sain kuitenkin pari viikkoa sitten syntymäpäivälahjaksi Tivoli Audion soittimen, joka onkin juuri sitä, mitä CD-soittimelta haen: laadukas ja samalla esteettisesti muotoiltu. Nykyään, kun musiikkia voi hyvin kuunnella tietokoneiden kaiutinsysteemeillä, vaaditaan perinteisemmän tyylin CD-soittimelta myös näyttävyyttä ja helppokäyttöisyyttä. Tivoli Audio tarjoaakin juuri tätä.
Tivoli Audiossa on perusominaisuuksien (eli radion ja CD-aseman) ohella mukavana lisänä myös herätyskello, johon olen itse ihan erityisesti mieltynyt. Tosin mainittakoon, että kaikki levyjen aloituskappale ei sovi herätysbiisiksi, esimerkiksi kun Kerkko Koskinen Kollektiivin Käki pärähti soimaan erään painajaisen päätteeksi nin kyllä siinä hätkähti. Sen sijaan tänään soinut Leijonakuninkaan Circle Of Life oli sen sijaan varsin miellyttävä aloitus päivälle!
Tivolin soitin ei ole mikään heppoinen sijoitus ja toivon että minun ja tämän kauniin soittimen yhteinen taival jatkuu vielä pitkään. Saa nähdä, mitkä niin hyllyjen perällä olevista CD:istä kuin uusista ostoksista tulevat käymään eniten tämän soittimen sisuksissa. Eläköön retro, eikö niinkin voisi jo sanoa?
maanantai 2. joulukuuta 2013
Joulukuu
Joulukuu on hyvä kuukausi. Joku facebookissa ehti julistaa jo parhaaksikin. Mulle henkilökohtaisesti parasta tässä nimenomaisessa joulukuussa on, että en ole Koreassa. Siellä saa joulukuusta vain huonot puolet, eli kylmyyden ja pimeyden, muttei hyviä puolia eli kivoja juhlapyhiä. Kahvikaan ei ole ihan mainittavasti halvempaa kuin meilläpäin. Ihanaa tehdä jutut taas perinteiden mukaan, vaikka tietenkin tämä vuosi tulee olemaan erilainen kun vaaria ei enää ole. Uuden vuoden suunnitekmat eivät menneet ihan niin kuin tovoin. Harmittaa, mutta enköhän mä jotain vielä siihen vuodenvaihteeseenkin keksi.
Koulujutut alkavat näyttää olevan aika hyvin loppumetreillä, vaikka tänäänkin matkakorttia ladatessa havahduin vasta jälkeenpäin siihen että kouluahan on vain 2 viikkoa tämän vuoden puolella jäljellä. Yllättävän helposti sitä on taas sujahtanut akateemisen elämän pyöritykseen. Odottelen tässä tuloksia englannin sivuainekokeesta, jos vihdoin pääsisi eteenpäin tällä valitsemallani urapolulla. Tulevaisuus on hämärä ja epävarma, mutta päivä päivältä sitä vain huomaa ajan kuluvan. Kuten vaikka tässä kun vajaa viikko sitten täytin vuosia. 21 tuntuu hurjalta luvulta. Mutta toisaalta se on osoitus siitä, että vaikka päivät toistaisivat itseään niin aika kuluu ja asiat ehkä muuttuvatkin.
Joulun ohella tässä kuussa näyttäisi olevan muitakin kivoja juttuja luvassa. Ensi vuoteen tarvitaankin energiaa, sillä joululoman jälkeen alkaa taas kesätöiden armoton metsästys ja luvassa on varmaan kaikkea muutakin hermoja raastavaa. Vaan eiköhän 2014 pidä sisällään yhtä sun toista hyvääkin juttua. Mulle todettiin tässä lauantaina (kun juhlistettiin mun ja Annin synttäreitä) että "mukava huomata, että poikkeuksellisesti näet tän asian positiivisesti". Siinä tavallaan heräsin huomaamaan, että hitsi, taidan olla aika negatiivinen tapaus. Mutta se on kyllä pitänytkin ihan paikkansa varsinkin viime aikoina, jolloin olen tainnut olla usein vain pahansisuinen urputtava akka. Eilenkin julistin kovana ääneen, kuinka vaan ärsyttää ihmiset jotka vaikuttavat olevan aina onnellisia ja hyvällä tuulella :D
Eli tämmösiä terveisiä tällä kertaa!
Koulujutut alkavat näyttää olevan aika hyvin loppumetreillä, vaikka tänäänkin matkakorttia ladatessa havahduin vasta jälkeenpäin siihen että kouluahan on vain 2 viikkoa tämän vuoden puolella jäljellä. Yllättävän helposti sitä on taas sujahtanut akateemisen elämän pyöritykseen. Odottelen tässä tuloksia englannin sivuainekokeesta, jos vihdoin pääsisi eteenpäin tällä valitsemallani urapolulla. Tulevaisuus on hämärä ja epävarma, mutta päivä päivältä sitä vain huomaa ajan kuluvan. Kuten vaikka tässä kun vajaa viikko sitten täytin vuosia. 21 tuntuu hurjalta luvulta. Mutta toisaalta se on osoitus siitä, että vaikka päivät toistaisivat itseään niin aika kuluu ja asiat ehkä muuttuvatkin.
Joulun ohella tässä kuussa näyttäisi olevan muitakin kivoja juttuja luvassa. Ensi vuoteen tarvitaankin energiaa, sillä joululoman jälkeen alkaa taas kesätöiden armoton metsästys ja luvassa on varmaan kaikkea muutakin hermoja raastavaa. Vaan eiköhän 2014 pidä sisällään yhtä sun toista hyvääkin juttua. Mulle todettiin tässä lauantaina (kun juhlistettiin mun ja Annin synttäreitä) että "mukava huomata, että poikkeuksellisesti näet tän asian positiivisesti". Siinä tavallaan heräsin huomaamaan, että hitsi, taidan olla aika negatiivinen tapaus. Mutta se on kyllä pitänytkin ihan paikkansa varsinkin viime aikoina, jolloin olen tainnut olla usein vain pahansisuinen urputtava akka. Eilenkin julistin kovana ääneen, kuinka vaan ärsyttää ihmiset jotka vaikuttavat olevan aina onnellisia ja hyvällä tuulella :D
Eli tämmösiä terveisiä tällä kertaa!
tiistai 26. marraskuuta 2013
Syksyinen ilta-ajatus taas kerran
Yritin tässä eilen mennä Kallion kirkkoon ihmettelemään Jari Sarasvuota, Juha Tapiota ja Teemu Laajasalon öylättejä. Minulla oli koulua vain aamupäivällä, mutta päätin jumittaa Helsingissä sitten iltaan asti. Onneksi ei tarvinnut yksin jumittaa, sillä ystäväni Anni oli lupautunut seuraksi. No, tämä reissu jäi lopulta siihe, että kärttyinen vahtimestari käännytti meidät kirkon ovelta, koska paikka oli liian täynnä. No, kyllähän se vähän harmitti mutta yhdessä tarvottiin sitten takaisin Annin kämpille ja vihattiin loppuilta sitä vahtimestaria ja Kosukea (tyyppi jonka rasittavasta kirjasta meidän piti pitää tänään esitelmä. Ei pidetty koska nixu).
Lausuin kyllä monta kertaa hiljaisen kiitoksen siitä, että mulla oli Anni seuranani. Jos olisin varonut yksin iltaan asti ja joutunut kaiken ajanhaaskaamisen jälkeen käännytetyksi sieltä, olisin varmaan vaan vetänyt itkupotkuraivarit sille vaksille ja kironnut niin Jarin, Juhan kuin Teemunkin syvälle kadotukseen. Vastoinkäymiset ja epäonniset sattumukset tuntuvat niin paljon vähäpätöisimmiltä ja kevyemmiltä kun on joku jonka kanssa ne jakaa. Koin tämän ihan konkreettisesti asuessani Jejulla, jolloin ymmärsin ihan todella kuinka paljon ihmistä lamauttaa kun ei ole ketään, jolle jakaa tuntojaan ja ajatuksiaan, tai ihan vaikka vaan olla ja tuntea olonsa mukavaksi. Silloin ihan pienimmätkin asiat muuttuvat äkkiä raskaiksi ja isoiksi möröiksi sielun sisälle.
Kiitos siis teille, kaikki rakkaat ystäväni, jotka olette minua tukeneet ja tämän elämäni pienempiä ja suurempia taakkoja kanssani kantaneet. Jos jotain olen oppinut niin sitä arvostamaan. Tätä seuraavaa biisiä kuunnellessani muistuvat mieleeni kaikki ihmiset, jotka ovat minua hyvin kohdelleet:
Lausuin kyllä monta kertaa hiljaisen kiitoksen siitä, että mulla oli Anni seuranani. Jos olisin varonut yksin iltaan asti ja joutunut kaiken ajanhaaskaamisen jälkeen käännytetyksi sieltä, olisin varmaan vaan vetänyt itkupotkuraivarit sille vaksille ja kironnut niin Jarin, Juhan kuin Teemunkin syvälle kadotukseen. Vastoinkäymiset ja epäonniset sattumukset tuntuvat niin paljon vähäpätöisimmiltä ja kevyemmiltä kun on joku jonka kanssa ne jakaa. Koin tämän ihan konkreettisesti asuessani Jejulla, jolloin ymmärsin ihan todella kuinka paljon ihmistä lamauttaa kun ei ole ketään, jolle jakaa tuntojaan ja ajatuksiaan, tai ihan vaikka vaan olla ja tuntea olonsa mukavaksi. Silloin ihan pienimmätkin asiat muuttuvat äkkiä raskaiksi ja isoiksi möröiksi sielun sisälle.
Kiitos siis teille, kaikki rakkaat ystäväni, jotka olette minua tukeneet ja tämän elämäni pienempiä ja suurempia taakkoja kanssani kantaneet. Jos jotain olen oppinut niin sitä arvostamaan. Tätä seuraavaa biisiä kuunnellessani muistuvat mieleeni kaikki ihmiset, jotka ovat minua hyvin kohdelleet:
lauantai 23. marraskuuta 2013
Niin kivaa että silmätkin menee killiin
Tämän videon tekeminen oli ihan tuskaa. Leikkaaminen = tuskaa, muuntaminen parempaan muotoon = tuskaa, lataaminen = tuskaa. Mutta tässä se nyt on! Virallisesti tämä video on omistettu Annille.
En pilaile kun puhun killiin katsomisesta. Johtuuko noi hetkittäiset kieroonkatsomiset siitä kun yritän katsoa kameraan vai katsonko mä oikesti kieroon puhuessani? Apua! Masentava ajatus :C
sunnuntai 17. marraskuuta 2013
Palautin tässä juuri sen kirkkohistorian esseen, jota tuossa koulutyöpostauksessakin vähän kriiseilin. Kyseessä ei edes ollut kovin iso kirjallinen työ (edellisen vuoden opiskelijoilla koko essee oli melkein kaksi kertaa pitempi) mutta multa se vaati oman osansa verta, hikeä ja pääasiassa kyyneliä. Vähän petyinkin itseeni kun flippasin niin pahasti yhden pahaisen esseen takia, kelatkaa sitten kun on vastassa kaikki isot työt, kandit ja gradut ja muut? Toisaalta olen vaan tullut siihen tulokseen, että mun akateemiseen prosessiin kuuluu olennaisesti jonkinlainen totaalisen epätoivon tila ennen kuin asiat alkavat oikeasti edistyä.
Muutenkin mulla oli tuossa viikko takaperin livästi sanottuna tahmainen meininki. Aina pari kertaa vuodessa muhun iskee sellanen muutaman päivän kausi, jolloin koko elämä näyttää täysin merkityksettömältä ja tulevaisuus synkältä. Tälläkin kertaa mielessä pyöri kaikenlaiset synkät tulevaisuudenvisiot. Mitä järkeä haaveilla työpaikasta, kun televisiosta kuulee vain juttuja irtisanomisista ja työttömyysprosenteista? Mitä järkeä haaveilla perheestä, kun kukaan vastakkaisen sukupuolen edustaja ei katso perään kahta kertaa? Mutta joidenkin päivän synkistelyn jälkeen tulin taas siihen samaan loppuratkaisuun mihin tulen joka kerta: parempi olla miettimättä huomista ja sen sijaan todeta itselleen: just keep swimming. Koska ihminen ei huku aivan helposti.
Viikko sitten olin erään koulujutun takia käymässä Mikaelin kirkon Tuomas-messussa. Messu oli todella miellettävä kokemus ylipäätään, mutta erityisesti kosketti kun lauloimme virren 341. Kiitos sulle kukkasista, jotka teilläin kukoisti. Kiitos myöskin ohdakkeista,jotka mua haavoitti. Jotenkin sisäistyi siinä, että vastoinkäymiset kuuluvat elämään, ja ne ovat yhtä lailla elämää nii kuin ne kaikki ihanat ja iloiset asiat. Olen joskus pohtinut itsekseni, onko minussa jokin vika kun en pysty samaistumaan ihmisiin, jotka aika-ajoin hehkuttavat elämänsä olevan niin uskomattoman ihanaa. Kyllä minustakin elämä on aika usein kivaa ja niin edelleen, mutta en koskaan pääse mukaan todelliseen flow'hun. Mutta nyt olen alkanut ajattelemaan, että jokainen rullailkoon tyylillään, ja se ettei koe tarvetta hehkuttaa elämänsä mahtavuutta ei tarkoita että eläisi yhtään vähäpätöisempää elämää.
Noh, viimeistään kun saan nuo loputkin koulujutut hoideltua pois päiväjärjestyksestä niin sitä voisi vaikka ryhtyä ihan riemukkaaksi. Eihän mulla tässä elellessä ole mitään suurempia hätiä, tai jos onkin, niin voin teeskennellä onnellisen tietämätöntä.
Muutenkin mulla oli tuossa viikko takaperin livästi sanottuna tahmainen meininki. Aina pari kertaa vuodessa muhun iskee sellanen muutaman päivän kausi, jolloin koko elämä näyttää täysin merkityksettömältä ja tulevaisuus synkältä. Tälläkin kertaa mielessä pyöri kaikenlaiset synkät tulevaisuudenvisiot. Mitä järkeä haaveilla työpaikasta, kun televisiosta kuulee vain juttuja irtisanomisista ja työttömyysprosenteista? Mitä järkeä haaveilla perheestä, kun kukaan vastakkaisen sukupuolen edustaja ei katso perään kahta kertaa? Mutta joidenkin päivän synkistelyn jälkeen tulin taas siihen samaan loppuratkaisuun mihin tulen joka kerta: parempi olla miettimättä huomista ja sen sijaan todeta itselleen: just keep swimming. Koska ihminen ei huku aivan helposti.
Viikko sitten olin erään koulujutun takia käymässä Mikaelin kirkon Tuomas-messussa. Messu oli todella miellettävä kokemus ylipäätään, mutta erityisesti kosketti kun lauloimme virren 341. Kiitos sulle kukkasista, jotka teilläin kukoisti. Kiitos myöskin ohdakkeista,jotka mua haavoitti. Jotenkin sisäistyi siinä, että vastoinkäymiset kuuluvat elämään, ja ne ovat yhtä lailla elämää nii kuin ne kaikki ihanat ja iloiset asiat. Olen joskus pohtinut itsekseni, onko minussa jokin vika kun en pysty samaistumaan ihmisiin, jotka aika-ajoin hehkuttavat elämänsä olevan niin uskomattoman ihanaa. Kyllä minustakin elämä on aika usein kivaa ja niin edelleen, mutta en koskaan pääse mukaan todelliseen flow'hun. Mutta nyt olen alkanut ajattelemaan, että jokainen rullailkoon tyylillään, ja se ettei koe tarvetta hehkuttaa elämänsä mahtavuutta ei tarkoita että eläisi yhtään vähäpätöisempää elämää.
Noh, viimeistään kun saan nuo loputkin koulujutut hoideltua pois päiväjärjestyksestä niin sitä voisi vaikka ryhtyä ihan riemukkaaksi. Eihän mulla tässä elellessä ole mitään suurempia hätiä, tai jos onkin, niin voin teeskennellä onnellisen tietämätöntä.
perjantai 8. marraskuuta 2013
Kynsilakkaterroristi
Vaikka olenkin enemmän tai vähemmän höyrähtänyt kaikenlaisin meikkijuttuihin, kynsilakat olleet mulle aina vähän etäisempi osa-alue meikkihommissa. Kynsien lakkailu vaatii aikaa ja keskittymistä, ja yleensä näin kärsimättömältä ihmiseltä sellaiseen aikaa ei oikein likene. Viime aikoina olen kuitenkin kunnostautunut tässäkin asiassa, vähän ennen Koreasta lähtöäni ostin pari täkäläisten merkkien lakkaa. Suomeen tultuani olen ollut kosmetiikanostokiellossa (jo yli 4kk! Woohoo!) mutta viime aikoina on lakkakokoelma kasvanut kahdella uudella yksilöllä.
A englandin Perceval-lakka on oma ostokseni, myönnetään, joustin sen verta kiellosta. Todella nätti punainen, näkyy tuossa kynsilläkin. Väri on aivan upea, mutta valitettavasti lakka on lohkeillut aika nopeaan tahtiin kynnen päistä. Toisaalta on otettava huomioon se, etten osaa kynsiterroristina oikein varoa kynsiäni, ja siksi lakat ottavat aika paljon osumaa arkisissa touhuissani. Ihkulta Paulalta sain taasen synttärilahjaksi tuon tumman violetin glitterlakan, Estee Lauderin Pure Color Nail Laquerin sävyssä 0N Smashed. Todella hieno violetti!
Tähän kokosin kuvaan kaikki omistamani lakat (miinus yksi Nivean nudelakka, joka on hukassa). Niitä todellakin on aika vähän! Mavalan ja Nivean lakat ovat mukavan pieniä, niitä onkin tullut kivasti käytettyäkin. Pidän kaikista eniten punaisista, liiloista ja sinisistä lakoista, muun värisiä ei taida hirveästi minulla ollakaan. Tuo IsaDoran Mulberry Winen sävy ei oikein erotu tässä, se on erittäin tumma viininpunainen, siftaa välillä kylmään punaiseen ja välillä ruskeaan. Nature Republicin Fly me to the moon -kokoelman punainen ja liila "roskalakka" toimivat kivasti noiden muiden päällä.
Kynsienkoristelu, siis monimutkaisempi kuin glitterlakan käyttö, ei oikein nappaa ainakaan meikäläistä, kun pelkkä lakkaaminen itsessään on jo vähän turhan työläistä. Nykyään olen kuitenkin alkanut kokemaan sen enemmän mukavana "omana aikana" ja jaksankin lakata kynnet kerran-pari viikossa. Silti varmasti kynsitietoiset kauhistelevat aina meikäläisen hiihtäessä vastaan, kun vähän turhan usein lakat pääsevät lohkeilemaan sangen pahasti ennen kuin ehdin vaihtaa uuteen...
Mites teidän kynnet? Au naturel, pelkällä lakalla, konadleimoilla, kynsitarroilla, tekareilla, geeleillä, akryyleillä? Mikä on paras lakkaväri?
A englandin Perceval-lakka on oma ostokseni, myönnetään, joustin sen verta kiellosta. Todella nätti punainen, näkyy tuossa kynsilläkin. Väri on aivan upea, mutta valitettavasti lakka on lohkeillut aika nopeaan tahtiin kynnen päistä. Toisaalta on otettava huomioon se, etten osaa kynsiterroristina oikein varoa kynsiäni, ja siksi lakat ottavat aika paljon osumaa arkisissa touhuissani. Ihkulta Paulalta sain taasen synttärilahjaksi tuon tumman violetin glitterlakan, Estee Lauderin Pure Color Nail Laquerin sävyssä 0N Smashed. Todella hieno violetti!
Tähän kokosin kuvaan kaikki omistamani lakat (miinus yksi Nivean nudelakka, joka on hukassa). Niitä todellakin on aika vähän! Mavalan ja Nivean lakat ovat mukavan pieniä, niitä onkin tullut kivasti käytettyäkin. Pidän kaikista eniten punaisista, liiloista ja sinisistä lakoista, muun värisiä ei taida hirveästi minulla ollakaan. Tuo IsaDoran Mulberry Winen sävy ei oikein erotu tässä, se on erittäin tumma viininpunainen, siftaa välillä kylmään punaiseen ja välillä ruskeaan. Nature Republicin Fly me to the moon -kokoelman punainen ja liila "roskalakka" toimivat kivasti noiden muiden päällä.
Kynsienkoristelu, siis monimutkaisempi kuin glitterlakan käyttö, ei oikein nappaa ainakaan meikäläistä, kun pelkkä lakkaaminen itsessään on jo vähän turhan työläistä. Nykyään olen kuitenkin alkanut kokemaan sen enemmän mukavana "omana aikana" ja jaksankin lakata kynnet kerran-pari viikossa. Silti varmasti kynsitietoiset kauhistelevat aina meikäläisen hiihtäessä vastaan, kun vähän turhan usein lakat pääsevät lohkeilemaan sangen pahasti ennen kuin ehdin vaihtaa uuteen...
Mites teidän kynnet? Au naturel, pelkällä lakalla, konadleimoilla, kynsitarroilla, tekareilla, geeleillä, akryyleillä? Mikä on paras lakkaväri?
keskiviikko 30. lokakuuta 2013
Lyhyt katsaus opintoihini
Kun Septuagintan opettaja kysyy, onko heprean peruskurssi suoritettuna
Kun käyttiksen ope kertoo, että kurssiin kuuluu kaksi esseesuoritusta
Kun systiksen ope näyttää nuorelta Stalinilta
Kun yksi kirkkohistorian esseeseeni käytettävistä kirjoista on koreaksi
Kun kirjoitan esseetä
Kun kaikki tämä on ohi
Joskus kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Yllättäen varsin kaoottisen oloiseksi muuttuneen koulutilanteen positiivinen puoli on, että ainakin on joku syy hemmotella itseään. Siksipä aionkin tehdä pitkästä aikaa tilauksen YesAsiaan, joka on aika luksusta sillä yleensä vihaan nettishoppailua. Ja aion tehdä myös unboxing-videon jahka tilaus saapuu, ihan vain sen kunniaksi että taannoin ensimmäinen videopostaukseni oli myös unboxing-video.
sunnuntai 27. lokakuuta 2013
Kumma viikko
Minua usein kehutaan siitä, kun osaan aikatauluttaa tekemisiäni ja valmistaudun hyvissä ajoin kokeisiin ja koulutöiden palautuksiin. Ja joo, kieltämättä, se etten jätä mitään viime tippaan on monesti ollut etu. Mutta siinä on kuulkaa huonotkin puolensa, kouluhommat pyörivät mielessä päivät päästään enkä osaa ollenkaan hahmottaa tehtävän työn määrää järkevästi. Välillä mä oikeasti kadehdin kykyä vähät välittää kaikista tehtävistä hommista!
Meillä on ollut väliviikko koulusta ja olen suorastaan ylittänyt itseni aktiivisuudessa. Kyseessä on lähinnä sattumaa. Tiistaina mentiin iskän kanssa Maggie Reillyn konserttiin. On kyllä mahdottoman upea ääni leidillä, pitää sanoa! Ja muutenkin Reilly vaikutti kaikin puolin maaläheiseltä ja herttaiselta persoonalta ja esiintyjältä, ja itse ainakin viihdyin yleisössä. Ja lauloihan hän toki myös Moonlight Shadowin (josta harmittavan usein kreditoidaan vain lauluntekijä Mike Oldfieldiä), joka on meikäläisen lempibiisi kautta aikain. Ihanaa kuulla jotain itselleen niin tärkeää ihan livenä!
Keskiviikkona käytiin lukioaikasen kaverin kanssa katsastamassa Dreamworksin uusin eli Turbo. Huvittava ja hienosti animoitua, tyypillistä dreamworks-laatua. Ei yhtä puhutteleva kuin esimerkiksi saman lafkan Viisi Legendaa, mutta hauska ja viihdyttävä all the way! Elokuvissa tulee harvemmin käytyå juuri korkeiden hintojen takia, seuraavaksi katsomislistassa on Disneyn uusin eli Frozen, jota oonkin jo kovasti fiilistellyt. Vielä kaksi kuukauttaaaagghhh.
Torstaina kävin kirjamessuilla, joissa ei olekaan tullut käytyä, no, varmaan kuuteen vuoteen. Ihan hauska oli pyrähtää sielläkin, vaikka en kyllä ihan ymmärrä miten jotkut jaksaa sinne joka vuosi mennä. No, ehkä en ole vain tarpeeksi kirjafriikki. Mukaan tarttui vain Sailor Moon-mangasarjan kolmas osa, eikä siitäkään saanut mitään messuhintaa, hoh. Mutta lukioaikaisen ystävän kanssa oli mukava treffata ja viettää aikaa, omituista kyllä arvostukseni ihmissuhteita kohtaan nousi entisestään Korean-vuoteni jälkeen, ja koska ystävystyminen onkin mulle haasteellista niin mun sietääkin olla iloinen kaikista erilaisista persoonista joita olen lähipiiriini onnistunut vuosien varrella haaliman.
Paula tuli käymään pitkästä aikaa täksi viikonlopuksi ja arvostan kyllä tosi paljon että hän viitsi ajella (Kuvitelkaa! Pikku-Paulalla on ajokortti!) tänne asti koulukiireiden keskeltä. Oli tosi ihanaa tavata häntä taas, vaikka jostain syystä mulle iskikin viikonlopun aikana ihme känkkäränkkä, kaikki vaan ärsytti ja vihastutti ja suretti ja niin edelleen, tiedättehän te ne päivät. Joskus sitä kuvittelee että halu manata koko maailma maan rakoon jäisi jollain tasolla sine kahdenkympin alapuolelle, mutta mä saan näitä teiniangstikohtauksia aina välillä muistuttamaan olemassaolostaan. Joskus melkein yritän ympätä kaikki lapselliset piirteeni ja epävarmuuteni pitkittyneen teini-iän piikkiin. Voikohan henkisen kasvun tiimoilla tehdä sakkokierroksia? Toivon ettei Paula ahdistunut liikaa mun emootionaalisesta sudenkuopasta.
Ensi viikko tuntuu jotenkin vastenmieliseltä, uudet kurssit ja kurssityöt odottavat ja keskiviikoksi olen lupautunut kertoilemaan vapaaehtoistyökokemuksistani kiinnostuneille eräässä tapahtumassa. Mitäköhän siitäkin sitte tulee...
Meillä on ollut väliviikko koulusta ja olen suorastaan ylittänyt itseni aktiivisuudessa. Kyseessä on lähinnä sattumaa. Tiistaina mentiin iskän kanssa Maggie Reillyn konserttiin. On kyllä mahdottoman upea ääni leidillä, pitää sanoa! Ja muutenkin Reilly vaikutti kaikin puolin maaläheiseltä ja herttaiselta persoonalta ja esiintyjältä, ja itse ainakin viihdyin yleisössä. Ja lauloihan hän toki myös Moonlight Shadowin (josta harmittavan usein kreditoidaan vain lauluntekijä Mike Oldfieldiä), joka on meikäläisen lempibiisi kautta aikain. Ihanaa kuulla jotain itselleen niin tärkeää ihan livenä!
Keskiviikkona käytiin lukioaikasen kaverin kanssa katsastamassa Dreamworksin uusin eli Turbo. Huvittava ja hienosti animoitua, tyypillistä dreamworks-laatua. Ei yhtä puhutteleva kuin esimerkiksi saman lafkan Viisi Legendaa, mutta hauska ja viihdyttävä all the way! Elokuvissa tulee harvemmin käytyå juuri korkeiden hintojen takia, seuraavaksi katsomislistassa on Disneyn uusin eli Frozen, jota oonkin jo kovasti fiilistellyt. Vielä kaksi kuukauttaaaagghhh.
Torstaina kävin kirjamessuilla, joissa ei olekaan tullut käytyä, no, varmaan kuuteen vuoteen. Ihan hauska oli pyrähtää sielläkin, vaikka en kyllä ihan ymmärrä miten jotkut jaksaa sinne joka vuosi mennä. No, ehkä en ole vain tarpeeksi kirjafriikki. Mukaan tarttui vain Sailor Moon-mangasarjan kolmas osa, eikä siitäkään saanut mitään messuhintaa, hoh. Mutta lukioaikaisen ystävän kanssa oli mukava treffata ja viettää aikaa, omituista kyllä arvostukseni ihmissuhteita kohtaan nousi entisestään Korean-vuoteni jälkeen, ja koska ystävystyminen onkin mulle haasteellista niin mun sietääkin olla iloinen kaikista erilaisista persoonista joita olen lähipiiriini onnistunut vuosien varrella haaliman.
Paula tuli käymään pitkästä aikaa täksi viikonlopuksi ja arvostan kyllä tosi paljon että hän viitsi ajella (Kuvitelkaa! Pikku-Paulalla on ajokortti!) tänne asti koulukiireiden keskeltä. Oli tosi ihanaa tavata häntä taas, vaikka jostain syystä mulle iskikin viikonlopun aikana ihme känkkäränkkä, kaikki vaan ärsytti ja vihastutti ja suretti ja niin edelleen, tiedättehän te ne päivät. Joskus sitä kuvittelee että halu manata koko maailma maan rakoon jäisi jollain tasolla sine kahdenkympin alapuolelle, mutta mä saan näitä teiniangstikohtauksia aina välillä muistuttamaan olemassaolostaan. Joskus melkein yritän ympätä kaikki lapselliset piirteeni ja epävarmuuteni pitkittyneen teini-iän piikkiin. Voikohan henkisen kasvun tiimoilla tehdä sakkokierroksia? Toivon ettei Paula ahdistunut liikaa mun emootionaalisesta sudenkuopasta.
Ensi viikko tuntuu jotenkin vastenmieliseltä, uudet kurssit ja kurssityöt odottavat ja keskiviikoksi olen lupautunut kertoilemaan vapaaehtoistyökokemuksistani kiinnostuneille eräässä tapahtumassa. Mitäköhän siitäkin sitte tulee...
sunnuntai 20. lokakuuta 2013
Tällä viikolla
- olen tehnyt ekan tentin melkein puoleentoista vuoteen. Meni ihan hyvin. Ehkä.
- ostanut maailman parasta teetä eli Twiningsin Lady Greytä <3_<3 En muuten yhtään tiedä, miksi olen tottunut juomaan teeni irtoteenä. Kaiketi siksi että se tuntuu kustannustehokkaammalta kuin pussitee, vaikka toisaalta jälkimmäinen on vaan helpompi valmistaa.
- tajunnut olevani koukussa Vain Elämää-sarjaan. Vaikka artistit itsessään tai musiikillinen puoli ylipäätään ei sarjassa kiinnosta, niin sarja puhuttelee mua syvemmillä tasoilla. Ilkka ja Pauli on vaan OTP.
- käynyt vapaaehtoistyöjärjestön palanneiden leirillä. Hyvää vertaistukea! Uudelleen vapaaehtoistyöhön lähtö alkoi jotenkin houkutella...
- sivistänyt itseäni parissakin taidenäyttelyssä.
- ihastunut Olavi Uusivirtaan, erityisesti Tuhat vuotta sitten -kappaleeseen.
- varannut ajan yliopistopapin puheille. Katsotaan mitä siitäkin tulee.
- retkahtanut Espritin mid-season salessa. Ei edes kaduta.
En yhtään saa mieleeni, miten tämä viikko ei olisi ollut hyvä viikko. Eikä varmaan ensiviikkokaan, koska mulla ei ole kahden tentin ohella koulua, menen konserttiin ja muutenkin on kivaa ohjelmaa!
torstai 17. lokakuuta 2013
Lempilevyjä vol. 1
Keräilen CD-levyjä. Vanhempia blogeja lukevat tietänevät sen ihan varmasti, koska olen vaahdonnut levyistäni ties kuinka paljon. Mielestäni spotify ja muut tavat kuunnella musiikkia helposti ja halvalla ovat loistavia keksintöjä, mutta mikään ei voita perinteisen kotelossaan olevan levyn taikaa. En ole musiikkihifistelijä enkä ymmärrä paljoakaan teknisten tai taiteellisten juttujen päälle, musiikkimaultani olen mutkaton mutta kaiketi ihan monipuolinenkin. Koska levyillä ja albumikokonaisuuksilla on minulle iso merkitys, avaudun oman kokoelmani lemppareista täällä enemmän kuin mielelläni. Nyt marssikoon esiin ensimmäinen!
Owl City on minnesotalaismuusikko Adam Youngin tunnetuin musiikkiprojekti. Youngin musiikki perustuu pääasiallisesti syntikkaan, ja ensimmäiset levyt olivatkin hyvin voimakkaasti syntikkavoittoisia. Kolmas studioalbumi All Things Bright And Beautiful oli Owl Cityn ensimmäinen askel kohti monipuolisempaa, enemmän valtavirtaan päin olevaa tyyliä, joka jatkui yhä pitemmälle seuraavalla albumilla (The Midsummer Station). Omasta mielestäni levy on toistaiseksi Owl Cityn tuotannon huippu: sen soundi on hiotumpi ja tietyllä tavalla kypsempi kuin edeltävien levyjen Ocean Eyesin ja Maybe I'm Dreamingin, mutta ei yhtä persoonaton ja valtavirtaa kosiskeleva kuin The Midsummer Stationin.
Musiikkikriitikot eivät ole koskaan mieltyneet Owl Cityyn, ja kieltämättä, Youngin syntikkapoppi on säveliltään yksinkertaista eikä varmaankaan musiikillisesti kovin mieltäylentävää. Mutta Owl City on enemmän kuin syntikkaääniä ja satunnaisia muita instrumentteja, All Things Bright And Beautifulin laulujen sanoitukset ovat ironista, modernia ja kekseliästä nykyrunoutta, jotka puhuttelevat ainakin allekirjoittanutta monella tasolla. Youngin laulujen aiheet vaihtelevat ihmisten kohtaamisen vaikeudesta (The Yacht Club) suuriin elämää koskeviin oivalluksiin (Hospital Flowers), kosmisista seikkailuista (Alligator Sky) unenomaisiin sotakuvastoihin (Kamikaze). Youngin pehmeä (joskin elektronisesti hiottu) ääni on miellyttävää kuunneltavaa, ja vierailevia naisvokalisteja Breanne Düreniä ja Lightsiäkin kestää kuunnella vähän aikaa. Alligator Skyssä vieraileva räppäri Shawn Crystopher on ihana!
Itseäni puhuttelee ATBAB:issa ehkä eniten tapa, jolla Young yhdistelee yksilön arkista kokemusta ja suuria, hallitsemattomia "ulkomaailman" asioita. Ensimmäinen raita The Real World on fanien keskuudessa lähes ikoninen kuvaus omiin mailmoihinsa uppoutuvasta unelmoijasta, joka toteaa, että "reality is a lovely place but I wouldn't wanna live there". Löytyypä lause Adamin twitter-tilinkin kuvauksesta, ja se kertookin miehen luonteesta aika lailla. Young tuntuu vuodattavan biiseihin paljon omaa persoonaansa ja ajatusmaailmaansa, ja Owl Cityn levyistä ATBAB:ssä on huomattavaa selkeämpi hengellisten teemojen sivuaminen, jotka ovat erityisesti läsnä biiseissä Galaxies ja Angels.
Kauniisti kuvitettu kotelo on piste i:n päälle levyssä, joka on tuonut minulle niin paljon hyvää mieltä. Monen mielestä Owl City on ehkä pliisua kuuneltavaa, mutta itseeni vetoaa sanoitukset, jotka söpöstelyn ohella sisältävät myös kryptisyyttä ja sanomaakin. Ja kaiken lisäksi Adam Young itse ei vaikuta lainkaan hassummalta kaverilta, vai voiko uskoa pahaa ihmisestä jonka twitterissä on enemmän hämärää ruokaläppää kuin 16-vuotiaalla tytöllä?
Owl City on minnesotalaismuusikko Adam Youngin tunnetuin musiikkiprojekti. Youngin musiikki perustuu pääasiallisesti syntikkaan, ja ensimmäiset levyt olivatkin hyvin voimakkaasti syntikkavoittoisia. Kolmas studioalbumi All Things Bright And Beautiful oli Owl Cityn ensimmäinen askel kohti monipuolisempaa, enemmän valtavirtaan päin olevaa tyyliä, joka jatkui yhä pitemmälle seuraavalla albumilla (The Midsummer Station). Omasta mielestäni levy on toistaiseksi Owl Cityn tuotannon huippu: sen soundi on hiotumpi ja tietyllä tavalla kypsempi kuin edeltävien levyjen Ocean Eyesin ja Maybe I'm Dreamingin, mutta ei yhtä persoonaton ja valtavirtaa kosiskeleva kuin The Midsummer Stationin.
Musiikkikriitikot eivät ole koskaan mieltyneet Owl Cityyn, ja kieltämättä, Youngin syntikkapoppi on säveliltään yksinkertaista eikä varmaankaan musiikillisesti kovin mieltäylentävää. Mutta Owl City on enemmän kuin syntikkaääniä ja satunnaisia muita instrumentteja, All Things Bright And Beautifulin laulujen sanoitukset ovat ironista, modernia ja kekseliästä nykyrunoutta, jotka puhuttelevat ainakin allekirjoittanutta monella tasolla. Youngin laulujen aiheet vaihtelevat ihmisten kohtaamisen vaikeudesta (The Yacht Club) suuriin elämää koskeviin oivalluksiin (Hospital Flowers), kosmisista seikkailuista (Alligator Sky) unenomaisiin sotakuvastoihin (Kamikaze). Youngin pehmeä (joskin elektronisesti hiottu) ääni on miellyttävää kuunneltavaa, ja vierailevia naisvokalisteja Breanne Düreniä ja Lightsiäkin kestää kuunnella vähän aikaa. Alligator Skyssä vieraileva räppäri Shawn Crystopher on ihana!
Itseäni puhuttelee ATBAB:issa ehkä eniten tapa, jolla Young yhdistelee yksilön arkista kokemusta ja suuria, hallitsemattomia "ulkomaailman" asioita. Ensimmäinen raita The Real World on fanien keskuudessa lähes ikoninen kuvaus omiin mailmoihinsa uppoutuvasta unelmoijasta, joka toteaa, että "reality is a lovely place but I wouldn't wanna live there". Löytyypä lause Adamin twitter-tilinkin kuvauksesta, ja se kertookin miehen luonteesta aika lailla. Young tuntuu vuodattavan biiseihin paljon omaa persoonaansa ja ajatusmaailmaansa, ja Owl Cityn levyistä ATBAB:ssä on huomattavaa selkeämpi hengellisten teemojen sivuaminen, jotka ovat erityisesti läsnä biiseissä Galaxies ja Angels.
Kauniisti kuvitettu kotelo on piste i:n päälle levyssä, joka on tuonut minulle niin paljon hyvää mieltä. Monen mielestä Owl City on ehkä pliisua kuuneltavaa, mutta itseeni vetoaa sanoitukset, jotka söpöstelyn ohella sisältävät myös kryptisyyttä ja sanomaakin. Ja kaiken lisäksi Adam Young itse ei vaikuta lainkaan hassummalta kaverilta, vai voiko uskoa pahaa ihmisestä jonka twitterissä on enemmän hämärää ruokaläppää kuin 16-vuotiaalla tytöllä?
maanantai 14. lokakuuta 2013
#Kulutushysteria eli Galisten saalis
Mä kuulun niihin ihmisiin, joille Hullut Päivät ja muutkin tavaratalojen alennusmyynnit on perinne. Ymmärrän kyllä joidenkin ihmisten antipatiat ihmismassoja ja muiden asiakkaiden töykeää käytöstä kohtaan, mutta itse en välitä.
Tällä kertaa mukaan tarttui Jenni Vartiaisen upouusi Terra-albumi ja Scandinavian Music Groupin parin vuoden takainen Manner, loistoalppoja kummatkin. Blu-Rayna ostin Baz Luhrmannin The Great Gatsbyn, jonka kävin katsomassa Koreassa ollessani elokuvateatterissa. Myöhemmin tarttui matkaan vielä Tolkienin Taru Sormusten Herrasta, joka onkin ollut lukulistalla jo aika pitkän tovin.
Näiden lisäksi himoitsin Tweezermanin klassikkopinsettejä ja August Silkin ihania luonnonkuituisia neuletakkeja, mutta jäivät kuitenkin ostamatta. Jotenkin näistä neljästä ostoksesta tuli jo itselleni jonkinlainen paha omatunto, sellainen että on tuhlaillut ja ollut holtiton kuluttaja. Siitäkin huolimatta, että kaikki ostokset olivat mieluisia eivätkä ollenkaan heräteostoksia! Minulla on aina ollut ongelmallinen suhde rahaan ja kuluttamiseen, haluan jatkuvasti tuntea olevani "ruodussa" ja pitää osteluni kohtuudessa. Vaan mitä onkaan kohtuus...?
maanantai 7. lokakuuta 2013
Lipstain ja kuinka meistä tuli kavereita
Lipstain, tuo huulimeikkituote jolle kukaan ei ole vielä luonut toimivaa suomenkielistä termiä, sanoisin että "huulimaali" ja "kestohuulipuna" ovat kai yleisimmin käytettyjä. Kyseessä on huulituote, jolle lupaillaan ilmiömäistä kestävyyttä. Lipstainille on ominaista, että se kuivahtaa huulen pintaan kiinni, ja sen päälle sivellään jotain toista tuotetta tuskastuttavan hiekkauntuman estämiseksi.
Olen huulituotteista aina vannonut perinteisen huulipunan nimeen, ja suhtaudun skeptisesti aina kaikkiin uusiin innovaatioihin markkinoilla - minusta vara vanhassa parempi, tässä tapauksessa ainakin satavuotiaassa vahamaisesa huulipunassa. Kun ostin ekan lipstainini - Max Factorin Lipfinity Lipstickin - päätin antaa tälle superkestäväksi lupailulle tuotteelle mahdollisuuden. Kokemus oli kamala! Tuntuma paljon kuivempi kuin huulipunassa, ja loppupeleissä kestävyys kirjaimellisesti mureni siihen mihin kaikki muutkin huulituotteet: lounaaseen. Pahinta Lipfinityssä todellakin oli se, että normaalin kulumisen sijaan se hilseilee huulilta pois palasina, ja ruuan jälkeen huulet olivat hirveän näköiset.
Lipstain-kammo oli siis ymmärrettävä, ja muita saman tuoteperheen jäseniä minulle ei siunantunut ennen erästä kertaa asuessani Etelä-Koreassa. Lempimerkkini paikallisesta valikoimasta on Missha, ja heillä oli eräänä päivänä kaksi yhden hinnalla-tarjous huulituotteista. Silloin ostin pahaa-aavistamatta kaksi Ever Lasting Laquer Rougea. Minä onneton kun luulin kyseessä olevan huulilakka, niin kuin nimi harhaanjohtavasti antaa ymmärtää. Mutta ei, kyseessä on lipstain - Max Factoriakin kamalampaa, kuivempaa ja helpommin hilseilevää. Missha alkaa hilseilemään usein jo ennen syömistä, ja muutenkin levittämisen jälkeen huulet ovat kuin hiekkapaperia.
Olin jo käytännössä heittänyt kirveen kaivoon, kun äkkiä valaistuin. Selailin australialaisen Evangeline Sarneyn Makeup Tips -blogiin listattuja vinkkejä. Sarney neuvoo levittämään lipstainia sormella levittäen aplikaattorin sijaan. Ja sitten se iski minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta: lipstainia voi työstää kuin huulipunaa. Koska epäilin meikin halkeilun johtuvan liian paksusta kerroksesta huulten päällä, käytin ikivanhaa kikkaa: pyyhin huulen pinnalle jääneen punan pois paperilla. Ja toden totta: nyt lipstain pysyi paikallaan kauniisti ja kului syödessäkin pois kohtuullisen nätisti niin, että uuden kerroksen lisääminen on mahdollista ilman katastrofia.
Max Factorin kanssa paperikikka toimii moitteetta, Misshan tapauksessa puna jää hieman epätasaiseksi mutta paremmaksi kuin ilman. Pääasia ettei halkeile! Tämä oivallus nosti lipstainit omissa silmissäni "takaisin liigaan", mutta tulevaisuudessa en kyllä taida investoida lipstainiin, sillä perinteinen huulipuna on yhä helpompi ja yleensä halvempi. Toisaalta lipstainit eivät taida olla enää muotiakaan, Max Factor taitaa olla ainoa jolla on sellanen yhä valikoimissaan...
Voin suositella blogia, jossa tämän Suuren Oivalluksen sain. Evangeline Sarney perusti Makeup Tips -bloginsa kerätäkseen kaikenlaisia vinkkejä meille meikkien kanssa suhaajille. Hänen työtään ei ole syytä vähätellä: tips-osiosta löytyy yli viitisensataa niksiä ja ohjetta, ja lisäksi blogissa on myös tuotearviointeja ja tutoriaaleja. Sarneyn lukuisat vinkit miellyttävät varmasti kotikemistejä, sillä monet niistä kehottavat sekoittelemaan mössöjä keskenään, joskus aika innovatiivisestikin. Vinkeissä on myös hyviä ohjeita ihan aloittelijoillekin. Sarneylla tosin on taipumusta turhantarkkuuteen ja jotkut vinkit kohotuttavat kulmia (kuten kielto levittää meikkivoidetta sormilla - miksi kosteusvoiteen voi levittää sormilla mutta meikkivoidetta ei?) Joihinkin vinkkeihin suhtautuisin jopa skeptisesti, kuten käskyyn hankkia keltapohjainen meikkivoide punapohjaiselle iholle. Kaikesta huolimatta ehdottomasti kurkkaamisen arvoinen blogi!
Olen huulituotteista aina vannonut perinteisen huulipunan nimeen, ja suhtaudun skeptisesti aina kaikkiin uusiin innovaatioihin markkinoilla - minusta vara vanhassa parempi, tässä tapauksessa ainakin satavuotiaassa vahamaisesa huulipunassa. Kun ostin ekan lipstainini - Max Factorin Lipfinity Lipstickin - päätin antaa tälle superkestäväksi lupailulle tuotteelle mahdollisuuden. Kokemus oli kamala! Tuntuma paljon kuivempi kuin huulipunassa, ja loppupeleissä kestävyys kirjaimellisesti mureni siihen mihin kaikki muutkin huulituotteet: lounaaseen. Pahinta Lipfinityssä todellakin oli se, että normaalin kulumisen sijaan se hilseilee huulilta pois palasina, ja ruuan jälkeen huulet olivat hirveän näköiset.
Lipstain-kammo oli siis ymmärrettävä, ja muita saman tuoteperheen jäseniä minulle ei siunantunut ennen erästä kertaa asuessani Etelä-Koreassa. Lempimerkkini paikallisesta valikoimasta on Missha, ja heillä oli eräänä päivänä kaksi yhden hinnalla-tarjous huulituotteista. Silloin ostin pahaa-aavistamatta kaksi Ever Lasting Laquer Rougea. Minä onneton kun luulin kyseessä olevan huulilakka, niin kuin nimi harhaanjohtavasti antaa ymmärtää. Mutta ei, kyseessä on lipstain - Max Factoriakin kamalampaa, kuivempaa ja helpommin hilseilevää. Missha alkaa hilseilemään usein jo ennen syömistä, ja muutenkin levittämisen jälkeen huulet ovat kuin hiekkapaperia.
Olin jo käytännössä heittänyt kirveen kaivoon, kun äkkiä valaistuin. Selailin australialaisen Evangeline Sarneyn Makeup Tips -blogiin listattuja vinkkejä. Sarney neuvoo levittämään lipstainia sormella levittäen aplikaattorin sijaan. Ja sitten se iski minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta: lipstainia voi työstää kuin huulipunaa. Koska epäilin meikin halkeilun johtuvan liian paksusta kerroksesta huulten päällä, käytin ikivanhaa kikkaa: pyyhin huulen pinnalle jääneen punan pois paperilla. Ja toden totta: nyt lipstain pysyi paikallaan kauniisti ja kului syödessäkin pois kohtuullisen nätisti niin, että uuden kerroksen lisääminen on mahdollista ilman katastrofia.
Max Factorin kanssa paperikikka toimii moitteetta, Misshan tapauksessa puna jää hieman epätasaiseksi mutta paremmaksi kuin ilman. Pääasia ettei halkeile! Tämä oivallus nosti lipstainit omissa silmissäni "takaisin liigaan", mutta tulevaisuudessa en kyllä taida investoida lipstainiin, sillä perinteinen huulipuna on yhä helpompi ja yleensä halvempi. Toisaalta lipstainit eivät taida olla enää muotiakaan, Max Factor taitaa olla ainoa jolla on sellanen yhä valikoimissaan...
Voin suositella blogia, jossa tämän Suuren Oivalluksen sain. Evangeline Sarney perusti Makeup Tips -bloginsa kerätäkseen kaikenlaisia vinkkejä meille meikkien kanssa suhaajille. Hänen työtään ei ole syytä vähätellä: tips-osiosta löytyy yli viitisensataa niksiä ja ohjetta, ja lisäksi blogissa on myös tuotearviointeja ja tutoriaaleja. Sarneyn lukuisat vinkit miellyttävät varmasti kotikemistejä, sillä monet niistä kehottavat sekoittelemaan mössöjä keskenään, joskus aika innovatiivisestikin. Vinkeissä on myös hyviä ohjeita ihan aloittelijoillekin. Sarneylla tosin on taipumusta turhantarkkuuteen ja jotkut vinkit kohotuttavat kulmia (kuten kielto levittää meikkivoidetta sormilla - miksi kosteusvoiteen voi levittää sormilla mutta meikkivoidetta ei?) Joihinkin vinkkeihin suhtautuisin jopa skeptisesti, kuten käskyyn hankkia keltapohjainen meikkivoide punapohjaiselle iholle. Kaikesta huolimatta ehdottomasti kurkkaamisen arvoinen blogi!
keskiviikko 2. lokakuuta 2013
Pien lokakuinen ilta-ajatus
Tai ainakin laulu johon sisältyy ajatus jos toinenkin.
Tämä elämä on yllättävän usein vähän haikeaa. Joskus surullista ja kärsimistäkin, joo, mutta aika usein vain haikeaa. Varsinkin tällaisina pimeinä syysiltana haikeus hiipii mieleen kuin varkain... Don Huonojen Hyvää yötä ja huomenta on yksi kestosuosikkibiisejäni. Siinä yhdistyy optimismi ja inhimillinen haikeus tavalla, joka puhuttelee itseäni syvästi kerta toisensa jälkeen.
"Luodinkestävää sydäntä ei oo vielä keksittykään/turha pelätä laukausta/sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa"
Voisiko sen paremmin sanoa...?
sunnuntai 29. syyskuuta 2013
Syksyfiilistelyä
Jaahas, videopostauksen julkasu ei mennyt ihan niin kuin elokuvissa, ilmesesti unohdin hoitaa jonkun homman ton tokan videon kanssa ja sitä ei pystynyt katsomaan, tovittavasti toimii nyt! Omalla koneella kun se näkyi katseltavissa, mutta kaverit väittivät kaikkea muuta.
Ihana, kamala syksy on täällä! Ohuet 40 denierin sukkikset on vaihdettu villasekoite- ynnä muihin sääsukkahousuihin ja ballerinatkin olisi aika korvata nilkkureilla. Nilkkurit ja saappaat ovat parhautta. Sanoisin että syys- ja talvipukeutuminen on välineurheilua ja itse olen jo saanut hankittua varsin aikuismaisen arsenaalin pukimistoa: on ohut takki alkusyksyn ja loppukevään viileyteen, paksumpi takki ensimmäisten pakkasasteiden koettaessa ja upouusi pirtsakan pinkki untuvatakki paukkupakkasille. Sanon vaan, että bring it on talvi!
Olen aina muutenkin pitänyt syksyä jotenkin miellyttävimpänä vuodenaikana, silloin olen kaikista tuotteliain ja yleensä myös iloisin, vaikka hiljalleen etenevä kylmyys ja pimeys ovat omalla tavallaan raskaita, on syksyssä ollut aina jotain lohduttavaa ja suomalaiseen melankoliseen mielenmaisemaani vetoavaa. Olenhan syntynytkin loppusyksystä! Tänä syksynä yritän tsempata englannin filologian sivuainekokeeseen, että saisin jonkun kontrollin näihin opintoihinikin, hm!
Asiasta kolmanteen, minulla on ollut käynnissä shampookokeilu. Omistan erittäin rasvaisen hiustyypin, ja oikeastaan shampoosta huolimatta lopputulos on aina se, että jos pesen hiukset maanantaiaamuna, ovat haituvat tiistaina viimeistään illasta jo rasvaiset jälleen. Vaikka olen vuosien myötä opetellut hyväksymään tämän tosiasian (ja nyt on pakko sanoa jokaiselle "sun tukka rasvoittuu nopeasti koska peset sitä niin usein, harvenna pesuväliä"-näsäviisastelijalle, että tukan rasvoittumisessa ei ole ollut eroa siihen nähden, pesenkö sen joka päivä vai joka toinen, ja kaiken lisäksi yrittäkää olla itse pesemättä tukkaanne kun näytätte siltä että päähänne on kaadettu pannullinen paistinrasvaa), niin joskus innostun kokeilemaan erilaisia rasvaiselle tukalle räätälöityjä pesutuotteita.
Uusin kokeiluni on Lushin palashampoo, rasvoittuville hiuksille suunnattu Jumping Juniper. Toisin kuin luonnonkosmetiikan palashampoissa, Lushin mötikkä sisältää kyllä pääasiallisesti natriumlayryylisulfaattia, joka on tavallistenkin shampoiden ja muiden pesulitkujen se pesevä ainesosa. Itse en kyllä usko tähän päänahkaan edes muun tehoavan. Tuon ohella palanen koostuu pääasiassa luonnollisista öljyistä, joihin luvataan shampoon rauhoittavan ominaisuuksienkin perustuvan. Mikään ihmetuote, jonka avulla voisin pestä hiukset joka kolmas päivä, tämä ei tietenkään ole, mutta muuten oikein mukava tuttavuus kaikin puolin. Ensinnäkin jos tykkää vaahtoavuudesta, niin tämä kyllä vaahtoaa! Lisäksi uskon että tuotteessa olevat öljyt tekevät hiuksista hieman paremmin selviävät pesun jälkeen, vaikka käytänkin toki myös hoitoainetta. Lush lupailee oikein säilytetylle tuotteelle hyvää riittoisuutta, toivotaan että shampoo lunastaa lupauksensa siinäkin.
Toinen onnestunut hiusaiheinen ostos on ollut Tigeristä löytynyt suihkumyssy! Myssyn avulla voi antaa hoitoaineiden ja hiusnaamioiden vaikutaa rauhassa samalla kun haahuilee itse ympäriinsä. Lisäksi se päässä voi olla elävä muinaisjäänne jostain tuolta vuosisatojen takaa :D
Pitänee vielä mainita, että toistaiseksi blogin edestäänkin kyseenalainen kuva-anti tulee kärsimään entisestään, sillä Windows 8sissa ei ole sellaista kätevää helppoa kuvanmuokkausominaisuutta kuin seiskassa, ja joudun väkertämään kuvia Paint Shop Pro 9:llä, jonka käyttöoppaaseen en ole tutustunut ihan kovin huolellisesti. Tehdään ja opitaan, ei kai tässä muukaan auta.
Ihana, kamala syksy on täällä! Ohuet 40 denierin sukkikset on vaihdettu villasekoite- ynnä muihin sääsukkahousuihin ja ballerinatkin olisi aika korvata nilkkureilla. Nilkkurit ja saappaat ovat parhautta. Sanoisin että syys- ja talvipukeutuminen on välineurheilua ja itse olen jo saanut hankittua varsin aikuismaisen arsenaalin pukimistoa: on ohut takki alkusyksyn ja loppukevään viileyteen, paksumpi takki ensimmäisten pakkasasteiden koettaessa ja upouusi pirtsakan pinkki untuvatakki paukkupakkasille. Sanon vaan, että bring it on talvi!
Olen aina muutenkin pitänyt syksyä jotenkin miellyttävimpänä vuodenaikana, silloin olen kaikista tuotteliain ja yleensä myös iloisin, vaikka hiljalleen etenevä kylmyys ja pimeys ovat omalla tavallaan raskaita, on syksyssä ollut aina jotain lohduttavaa ja suomalaiseen melankoliseen mielenmaisemaani vetoavaa. Olenhan syntynytkin loppusyksystä! Tänä syksynä yritän tsempata englannin filologian sivuainekokeeseen, että saisin jonkun kontrollin näihin opintoihinikin, hm!
Asiasta kolmanteen, minulla on ollut käynnissä shampookokeilu. Omistan erittäin rasvaisen hiustyypin, ja oikeastaan shampoosta huolimatta lopputulos on aina se, että jos pesen hiukset maanantaiaamuna, ovat haituvat tiistaina viimeistään illasta jo rasvaiset jälleen. Vaikka olen vuosien myötä opetellut hyväksymään tämän tosiasian (ja nyt on pakko sanoa jokaiselle "sun tukka rasvoittuu nopeasti koska peset sitä niin usein, harvenna pesuväliä"-näsäviisastelijalle, että tukan rasvoittumisessa ei ole ollut eroa siihen nähden, pesenkö sen joka päivä vai joka toinen, ja kaiken lisäksi yrittäkää olla itse pesemättä tukkaanne kun näytätte siltä että päähänne on kaadettu pannullinen paistinrasvaa), niin joskus innostun kokeilemaan erilaisia rasvaiselle tukalle räätälöityjä pesutuotteita.
Uusin kokeiluni on Lushin palashampoo, rasvoittuville hiuksille suunnattu Jumping Juniper. Toisin kuin luonnonkosmetiikan palashampoissa, Lushin mötikkä sisältää kyllä pääasiallisesti natriumlayryylisulfaattia, joka on tavallistenkin shampoiden ja muiden pesulitkujen se pesevä ainesosa. Itse en kyllä usko tähän päänahkaan edes muun tehoavan. Tuon ohella palanen koostuu pääasiassa luonnollisista öljyistä, joihin luvataan shampoon rauhoittavan ominaisuuksienkin perustuvan. Mikään ihmetuote, jonka avulla voisin pestä hiukset joka kolmas päivä, tämä ei tietenkään ole, mutta muuten oikein mukava tuttavuus kaikin puolin. Ensinnäkin jos tykkää vaahtoavuudesta, niin tämä kyllä vaahtoaa! Lisäksi uskon että tuotteessa olevat öljyt tekevät hiuksista hieman paremmin selviävät pesun jälkeen, vaikka käytänkin toki myös hoitoainetta. Lush lupailee oikein säilytetylle tuotteelle hyvää riittoisuutta, toivotaan että shampoo lunastaa lupauksensa siinäkin.
Toinen onnestunut hiusaiheinen ostos on ollut Tigeristä löytynyt suihkumyssy! Myssyn avulla voi antaa hoitoaineiden ja hiusnaamioiden vaikutaa rauhassa samalla kun haahuilee itse ympäriinsä. Lisäksi se päässä voi olla elävä muinaisjäänne jostain tuolta vuosisatojen takaa :D
Pitänee vielä mainita, että toistaiseksi blogin edestäänkin kyseenalainen kuva-anti tulee kärsimään entisestään, sillä Windows 8sissa ei ole sellaista kätevää helppoa kuvanmuokkausominaisuutta kuin seiskassa, ja joudun väkertämään kuvia Paint Shop Pro 9:llä, jonka käyttöoppaaseen en ole tutustunut ihan kovin huolellisesti. Tehdään ja opitaan, ei kai tässä muukaan auta.
sunnuntai 22. syyskuuta 2013
Viisi meikkipohjaa ja yksi sivellin
Osa 1
Osa 2
Kyllä, olen aivan vakuuttunut että haluatte katsoa puoli tuntia meikämimmiä horisemassa omistamistaan meikkipohjista. Ja sitä tässä on nyt luvassa. En ole editoinut videoita mitenkään, joten miettimistauot, aivokatkot ja muut älyttömyydet sisältyvät pakettiin. Kokeilin tota videokameraa ekoja kertoja, ja opin nytten että läheltä kaikki näyttää blurrattuna ja muutenkin kuvailuhommat olisi fiksuinta hoitaa luonnonvalossa. Oh well.
Laitan vielä lyhyet yhteenvedot esiteltyjen meikkipohjien hyvistä puolista, jos joku ei nyt vaikka jaksa katsoa tota puolen tunnin istuntoa.
Lancome Teint Miracle: Ylellinen, peittävä mutta silti kosteuttava, jättää erinomaisen pinnan
Missha Perfect Cover BB: Peittävä muttei kuivattava, hyvä pysyvys, korkea SK, loistava hinta-laatusuhde
Nature Republic Super Origin BB: Vedenkestävä, ok peittävyys, korkea SK, pysyy hyvin
Sensai Total Finish: Meikkipuuteriksi hienojakoinen ja kauniisti levittyvä, mattainen ja pysyvä
Lumene CC Cream: Kaunis pinta, tavallista korkeampi SK, meikkipuuterin kanssa sopii epäpuhtaammallekin iholle.
Ja kuten videossakin sanottiin, omista meikkipohjasuosikeista saa ihan luvalla avautua, ne kun kiinnostavat meikäläistäkin kosmetiikan maailmassa kaikista eniten!
Hyvää sunnuntain jatkoa, mun suunnitelmissa on syödä kaksin käsin kiinalaista ja karkkia ja pannukakkua datailun ohella, eli toisin sanoen elää kuin pellossa. Eläkää tekin.
lauantai 14. syyskuuta 2013
Randomhöpinät vol. 1
Sitä tiedostaa olevansa jollain tavalla oikealla alalla, kun kouluun palaaminen on enemmän tai vähemmän positiivinen kokemus. Aihepiirit tuntuvat kiinnostavilta ja opiskelu mielekkäältä. Teologian opiskelussa ehkä kaikista mukavinta on, että se on oikeasti tosi laaja-alaista, ja vaikka jokin osa-alue (kuten vaikka mun kohdalla uskontotiede) ei nappaisi niin toinen voi iskeä sitäkin lujempaa.
Oli tässä vähän mutkiakin matkassa. Ekan päivän jälkeen mulle iski totaalinen uskonpuute, tajusin että mun ois pitäny aloittaa sivuaineopinnot jo tässä syksyllä mutta ei ole sivuainetta tai mitään :D Eksistentiaalisen tyhjiön jälkeen eksyin hetkeksi yliopiston intranettiin ja tutkintorakenteita ynnä muita juttuja tarkasteltuani sain aikaan varsin hyvän toimintasuunnitelman. Kyllä mieliala vaan kohosi kun on jokin suunnitelma, uskokaa pois!
Letkeää ollut tämä elämä, tietynlaisesta pysähtyneisyydestäkin voisi puhua aina välillä. Kesä sen kun jatkuu vaikka syksynkin kirpeys tuntuu jo nenässä. Mulla on ilmassa tiettyä haikeutta, sellaista että ei oikein tiedä, miten tätä elämää lähtisi rakentamaan. Etelä-Koreassa asuessani huomasin jotenkin aivan uudella tasolla, kuinka epävarma olen itsestäni. Kyseenalaistan koko ajan valintojeni oikeutta ja kysyn itseltäni, tuntuuko tämä varmasti nyt minusta hyvältä? Ja ehkä se mikä minua vaivaa eniten, on kysymys, että kuuluuko minun elää näin. Joka on hölmöä, sillä aika paljon me päätämme siitä itse, miten meidän kuuluu elää.
.jpg)
Oi sitä iloa kun saa postista tiedotteen, että on saapunut paketti. Sitten tajuat, että se onkin itse lähettämäsi. Koreasta lähettämäni loputkin tavarat tulivat kotiin. Hyvä ajoitus, sillä olin laittanut sinne kaikki syysvaatteeni, ja nyt ne ehtivät vielä käyttöön ennen pakkasia! Muuten sisältö oli lähinnä kirjoja ja kirjepaperia, sekä se valtava määrä pikku näytteitä, mitä korealaisista kosmetiikkakaupoista saa aina mukaansa. Näytteet ovat ihania! Säästin tietysti jokaisen.
Huomenna olisi tarkoitus käydä morjestamassa meidän mummoa. Ensi viikolla olisi ohjelmassa eduskuntatalovisiittiä, hammaslääkärikäyntiä ja kaverin tolkien-aiheisia bileitä. Mä myös aion tehdä postauksen - nimittäin videopostauksen. Koska te kaikki rakastatte mun naamaa, tietenkin.
Oli tässä vähän mutkiakin matkassa. Ekan päivän jälkeen mulle iski totaalinen uskonpuute, tajusin että mun ois pitäny aloittaa sivuaineopinnot jo tässä syksyllä mutta ei ole sivuainetta tai mitään :D Eksistentiaalisen tyhjiön jälkeen eksyin hetkeksi yliopiston intranettiin ja tutkintorakenteita ynnä muita juttuja tarkasteltuani sain aikaan varsin hyvän toimintasuunnitelman. Kyllä mieliala vaan kohosi kun on jokin suunnitelma, uskokaa pois!
Letkeää ollut tämä elämä, tietynlaisesta pysähtyneisyydestäkin voisi puhua aina välillä. Kesä sen kun jatkuu vaikka syksynkin kirpeys tuntuu jo nenässä. Mulla on ilmassa tiettyä haikeutta, sellaista että ei oikein tiedä, miten tätä elämää lähtisi rakentamaan. Etelä-Koreassa asuessani huomasin jotenkin aivan uudella tasolla, kuinka epävarma olen itsestäni. Kyseenalaistan koko ajan valintojeni oikeutta ja kysyn itseltäni, tuntuuko tämä varmasti nyt minusta hyvältä? Ja ehkä se mikä minua vaivaa eniten, on kysymys, että kuuluuko minun elää näin. Joka on hölmöä, sillä aika paljon me päätämme siitä itse, miten meidän kuuluu elää.
Oi sitä iloa kun saa postista tiedotteen, että on saapunut paketti. Sitten tajuat, että se onkin itse lähettämäsi. Koreasta lähettämäni loputkin tavarat tulivat kotiin. Hyvä ajoitus, sillä olin laittanut sinne kaikki syysvaatteeni, ja nyt ne ehtivät vielä käyttöön ennen pakkasia! Muuten sisältö oli lähinnä kirjoja ja kirjepaperia, sekä se valtava määrä pikku näytteitä, mitä korealaisista kosmetiikkakaupoista saa aina mukaansa. Näytteet ovat ihania! Säästin tietysti jokaisen.
Huomenna olisi tarkoitus käydä morjestamassa meidän mummoa. Ensi viikolla olisi ohjelmassa eduskuntatalovisiittiä, hammaslääkärikäyntiä ja kaverin tolkien-aiheisia bileitä. Mä myös aion tehdä postauksen - nimittäin videopostauksen. Koska te kaikki rakastatte mun naamaa, tietenkin.
keskiviikko 11. syyskuuta 2013
Saatanan fitness
Joistain asioista ihmiset eivät sitten kyllästy kohkaamaan. Esimerkkeinä mainittakoon vaikka VR, hallitus ja ruoka. Siinä missä kaksi ensimmäistä on jossain määrin koko kansakunstaa koskettavia asioita, kolmannen kanssa lähestytään jo jotain yleismaailmallista ja samalla hyvin henkilökohtaista. Mitä on rakkaus ruokaan? Mitä on rakkaus omaa kehoaan kohtaan? Sellaisia asioita mietin tässä usein kun törmään ympärillämme olevaan mediaan, erityisesti sosiaaliseen sellaiseen, joka pursuaa fitnessliikkeitä ja laihdutusvinkkejä.
Pyrkimisessä esimerkiksi lihasikkaaseen kehoon tai proteiinipitoiseen ruokavalioon ei ole tietenkään mitään pahaa. Mutta itseäni vähän häiritsee, kuinka fitness-intoilijat mainostavat elämäntapansa ehdotonta terveyttä ja helposti heidän asenteestaan kuultaa pieni ylemmyydentuntokin. Blogataan maitorahka-aterioista ja kuvaillaan vatsalihaksia. Mutta mitä ovat "terveelliset elämäntavat"? Pitäisikö terveyden nimissä henkilön, joka rakastaa pastaa ja jäätelöä, siirtyä johonkin proteiiniruokavalioon? Onko omasta mielestään nautinnollisesta ruuasta luopuminen kokonaisvaltaista terveyttä edistävää? (Enkä nyt väitä etteikö joku voisi olla oikeasti hulluna raejuustoon, mutta aika monet eivät ole.)
Ruokaan liittyvät suositukset elävät ja muuttuvat, mutta sellaista termiä kuin "kohtuus" ei ole toistaiseksi leimattu epäterveelliseksi. On ihan okei pitää joskus herkkupäivä, tai syödä vaikka voista ja vehnäjauhoista pyöräytetyn pullan kahvin kaverina. En nyt yritä väittää, etteikö terveellinen ruoka voisi olla hyvää tai pitää kontrolloidun ruokavalion noudattajia turhanpäiväisinä tiukkapipoina, mutta haluaisin esittää vienon toiveen, että ruokavaliosta voitaisiin tehdä vähän pienempi numero. Terveys kun ei ole vain miinuspuolella oleva rasvaprosentti ja iso haba, vaan myös sitä että nautitaan elämästä eikä stressata siitä, tuliko nyt syötyä vähän liikaa hiilareita.
Ikään kuin vastareaktiona fitness-intoilullamme perustimme ystäväni Annin kanssa eräänlaisen vastakkaisen koulukunnan, jonka nimesimme kauniisti fitness-satanismiksi. Idea on yksinkertainen: fitness-satanistit tukkivat sosiaalisen median kuvilla kaikesta kaloripitoisesta ravinnosta, jota he nauttivat häpeilemättä. Koska kerranhan sitä tässä vaan eletään. Ja elämästä ja ruuasta nauttiminen on terveellistä.
Fitness-satanismia voi ihailla instagramtileillä @kirinsara (eli minä) ja @rautane. Mun lisäämät kuvat on myös liitetty tätä postausta kaunistamaan.
Pyrkimisessä esimerkiksi lihasikkaaseen kehoon tai proteiinipitoiseen ruokavalioon ei ole tietenkään mitään pahaa. Mutta itseäni vähän häiritsee, kuinka fitness-intoilijat mainostavat elämäntapansa ehdotonta terveyttä ja helposti heidän asenteestaan kuultaa pieni ylemmyydentuntokin. Blogataan maitorahka-aterioista ja kuvaillaan vatsalihaksia. Mutta mitä ovat "terveelliset elämäntavat"? Pitäisikö terveyden nimissä henkilön, joka rakastaa pastaa ja jäätelöä, siirtyä johonkin proteiiniruokavalioon? Onko omasta mielestään nautinnollisesta ruuasta luopuminen kokonaisvaltaista terveyttä edistävää? (Enkä nyt väitä etteikö joku voisi olla oikeasti hulluna raejuustoon, mutta aika monet eivät ole.)
Ruokaan liittyvät suositukset elävät ja muuttuvat, mutta sellaista termiä kuin "kohtuus" ei ole toistaiseksi leimattu epäterveelliseksi. On ihan okei pitää joskus herkkupäivä, tai syödä vaikka voista ja vehnäjauhoista pyöräytetyn pullan kahvin kaverina. En nyt yritä väittää, etteikö terveellinen ruoka voisi olla hyvää tai pitää kontrolloidun ruokavalion noudattajia turhanpäiväisinä tiukkapipoina, mutta haluaisin esittää vienon toiveen, että ruokavaliosta voitaisiin tehdä vähän pienempi numero. Terveys kun ei ole vain miinuspuolella oleva rasvaprosentti ja iso haba, vaan myös sitä että nautitaan elämästä eikä stressata siitä, tuliko nyt syötyä vähän liikaa hiilareita.
Ikään kuin vastareaktiona fitness-intoilullamme perustimme ystäväni Annin kanssa eräänlaisen vastakkaisen koulukunnan, jonka nimesimme kauniisti fitness-satanismiksi. Idea on yksinkertainen: fitness-satanistit tukkivat sosiaalisen median kuvilla kaikesta kaloripitoisesta ravinnosta, jota he nauttivat häpeilemättä. Koska kerranhan sitä tässä vaan eletään. Ja elämästä ja ruuasta nauttiminen on terveellistä.
Fitness-satanismia voi ihailla instagramtileillä @kirinsara (eli minä) ja @rautane. Mun lisäämät kuvat on myös liitetty tätä postausta kaunistamaan.
sunnuntai 1. syyskuuta 2013
Paljon melua puhelimesta
Minä en ole puhelinhifistely-ihmisiä, ennen Etelä-Koreaan menoa minulla oli semiälykäs kosketusnäyttöinen puhelin ja Koreassakin älypuhelimeni oli varsin arkinen LG:n älyluuri. Kotiin päästyäni yritin selvitä veljeni vanhalla iPhone 3G:llä (josta lähinnä kaipaan tuttavallista lempinimeä iPuhelin), mutta koska sovellukset eivät toimi vanhemmissa malleissa ja ylipäätään omenaluurin köykäisyys oli niin masentava juttu, että hankin sitten uuden puhelimen.
.jpg)
Vaatimuksia ei ollut hirveästi mutta ne olivat tiukat: 1) android-käyttis 2) tarpeeksi pieni mun alimittaiseen kääpiökäteeni 3) suhteellisen uusi malli 4) etukamera, koska haluan siedettäviä kuvia itsestäni sosiaaliseen mediaan. Voisin huijata päätyneeni Samsungin uuden lippulaivamallin Samsun Galaxy S 4:n miniversioon pitkällisen pohdinnan tuloksena, mutta kuten kunnon kermaperseporvaritytön kuuluu, jätin ajatustyön lähinnä isin harteille, ja hän ehdotti minulle tätä näppärää pikku kaunotarta. Mikäpä siinä, totesin kun en noista älypuhelimista niin paljoa ymmärrä. Pääasia kun on että voin soittaa ihmisille ja pääsen tumblriin 3g-verkon avulla tilanteissa, joissa minun en kuuluisi siellä olla. Mutta onhan se hieno.
.jpg)
Samsung Galaxy S4 Mini ei ole vain pikkukätisille ja pikkusieluisille pikkuprinsessoille suunnattu pikkuversio tavis-S4:sesta, vaan sen ominaisuuksia on toki myös karsittu originaaliversioon nähde. Karsinta näkyy myös hinnassa, ja tämän vuoksi Mini sopii oivasti meillä joiden ei tarvitse hifistellä kaikista monimutkaisimmilla vempeleillä mutta eivät myöskään tahdo tyytyä ikivanhoihin malleihin. Mini on kevyt ja sleekki, ja vaikka esimerkiksi tallennustilan vähyys alkaa ihan varmasti jossain vaiheessa kaivelemaan, olen itse ainakin tällä hetkellä oikein tyytyväinen tähän pieneen korealaiseen.
.jpg)
Olen tehnyt luurista enemmän oman näköistä esimerkiksi ostamalla nuo Samsungin omat kuoret eräässä lempivärissäni ja vaihtanut taustakuvan nykyisiä OTP-mieltymyksiä vastaavaksi. Olen tässä vaivannut päätäni sopivalla soittoäänivalinnalla, ja päätynyt Owl Cityn Deer In The Headlights - kappaleeseen. Soittoääni on kuulkaa tärkeämpi juttu kuin aluksi uskoisi. Se kun saattaa olla monille ainoa katsaus musiikkimakuunne. Ja miettikää millaisen inhoreaktiot jotkut klassiset soittoäänibiisit voivat saavat aikaan kanssaihmisissä. Kyllä, viittaan juuri sinuun, Nokia Tune.
Vaatimuksia ei ollut hirveästi mutta ne olivat tiukat: 1) android-käyttis 2) tarpeeksi pieni mun alimittaiseen kääpiökäteeni 3) suhteellisen uusi malli 4) etukamera, koska haluan siedettäviä kuvia itsestäni sosiaaliseen mediaan. Voisin huijata päätyneeni Samsungin uuden lippulaivamallin Samsun Galaxy S 4:n miniversioon pitkällisen pohdinnan tuloksena, mutta kuten kunnon kermaperseporvaritytön kuuluu, jätin ajatustyön lähinnä isin harteille, ja hän ehdotti minulle tätä näppärää pikku kaunotarta. Mikäpä siinä, totesin kun en noista älypuhelimista niin paljoa ymmärrä. Pääasia kun on että voin soittaa ihmisille ja pääsen tumblriin 3g-verkon avulla tilanteissa, joissa minun en kuuluisi siellä olla. Mutta onhan se hieno.
Samsung Galaxy S4 Mini ei ole vain pikkukätisille ja pikkusieluisille pikkuprinsessoille suunnattu pikkuversio tavis-S4:sesta, vaan sen ominaisuuksia on toki myös karsittu originaaliversioon nähde. Karsinta näkyy myös hinnassa, ja tämän vuoksi Mini sopii oivasti meillä joiden ei tarvitse hifistellä kaikista monimutkaisimmilla vempeleillä mutta eivät myöskään tahdo tyytyä ikivanhoihin malleihin. Mini on kevyt ja sleekki, ja vaikka esimerkiksi tallennustilan vähyys alkaa ihan varmasti jossain vaiheessa kaivelemaan, olen itse ainakin tällä hetkellä oikein tyytyväinen tähän pieneen korealaiseen.
Olen tehnyt luurista enemmän oman näköistä esimerkiksi ostamalla nuo Samsungin omat kuoret eräässä lempivärissäni ja vaihtanut taustakuvan nykyisiä OTP-mieltymyksiä vastaavaksi. Olen tässä vaivannut päätäni sopivalla soittoäänivalinnalla, ja päätynyt Owl Cityn Deer In The Headlights - kappaleeseen. Soittoääni on kuulkaa tärkeämpi juttu kuin aluksi uskoisi. Se kun saattaa olla monille ainoa katsaus musiikkimakuunne. Ja miettikää millaisen inhoreaktiot jotkut klassiset soittoäänibiisit voivat saavat aikaan kanssaihmisissä. Kyllä, viittaan juuri sinuun, Nokia Tune.
sunnuntai 11. elokuuta 2013
Kahdet synttärit ja yksi poliisi
.jpg)
Torstaina suuntasin nokan kohti Mansea ja sieltä Paulan hoodseja. Neiti täytti elokuun toinen päivä vuosia komeat 18 kappaletta, ja sitähän me tietysti perjantaina juhlistettiin. Vaikka juhlat aikuismaisen sivistyneissä merkeissä sujuivatkin, me Paulan kanssa olimme viikonlopun niin uupuneita että tuskin nokkaamme talon ulkopuolella näytettiin. No, hyvässä seurassa sitä kelpaa vedellä lonkkaakin, ainakin omasta puolesta.
Sunnuntai-iltana matka jatkui eteenpäin Järvi-suomen sydämeen eli Jyväskylään. Isänäiti asuu jkylässä ja sieltä koikkaloimme pariksi päiväksi mökille keskelle metikköä. Mä keskityin kesän suosikkiaktiviteettiini eli muiden ihmisten työnteon vierestä katselemiseen. Toivon ettei musta ksokaan tule mökinomistajaa, varmaa kaikki paikat lahoais käsiin kun en vaan yksinkertaisesti jaksaisi kunnostaa ikinä mitään. Niin aikuinen en vielä ole, että oikeasti tekisin jotain suvun kesäasuntojen viihtyvyyden parantamiseen.
.jpg)
.jpg)
Mökkiseurana olivat Milli ja Sepe. Eihän sitä koskaan tiedä jos vaikka partiolaiset, nuo oikeistoaatteen käsikassarat, yrittäisivät jotain lammen toisella puolella olevasta tukikohdastaan. No, rehellisyyden nimissä mainittakoon että ainakin viime kerralla ne ovelukset olivat lahjoneet Millin omalle puolelleen ja Sepe tuskin jaksaa enää edes portaita nousta.
Vaihdettuani kuulumiset alueella asuvien isän sukulaisten kanssa siirsin sijaintini äitini suvun reviirille eli Kotkan seudulle. Juhlaputki jatkui seuraavilla täysi-ikäisyyskekkereillä, jota suvun perinteiden mukaan koristivat myös poliisit. Onneksi tällä kertaa juhlat eivät päättyneet siihen. Seuraavana päivänä oli luvassa taas sukulaisten toljottelua, järkytyin kun huomasin että mun vanhat duplot oli annettu pikkuserkulle. Saatan olla wannabe-aikuinen mutta duploistani en haluaisi luopua. Onneksi lupasivat antaa ne takaisin joskus myöhemmin.
.jpg)
Yksien sukulaisten kesäasunto oli tällaisella hienolla siirtolapuutarha-alueella, josta sain blogiin tällaisen melkein aiheeseen liittyvän kuvan.
keskiviikko 24. heinäkuuta 2013
Jäätävä mökkimatka
En ole ollut kunnolla mökkeilemässä pariin vuoteen, sillä kesätöiden takia kesälomailu on ollut vähän epävarma juttu. Tänä vuonna landeiluun oli kuitenkin mahdollisuus, joten kannatti ottaa kaikki irti. Säät eivät suosineet mökkeilyä (en edes muista koska olisin kesällä hytissyt kylmästä pitkähihainenkin päällä) mutta olosuhteet olivat muuten suotuisat, sukulaisia ja tuttavia paljon, hyttysiä ei yhtään.
Yhden päivän ohjelmana oli käydä Joensuussa tapaamassa Besteä, Sain sain tiivistetyn esittelyn Joensuun keskustaan, joka olikin hyvä koska olin ekaa kertaa vierailemassa niillä tietämillä. Beste muuten suhtautui tosi skeptisesti siihen ajatukseen, että osaisin mukamas pitää jotain tosi asiallista ja aiheessaan pysyvää blogia. Hei ihan oikeesti, en mä nyt niin toivoton tapaus ole!
Mökille oli toki vähän outoa mennä ilman keväällä poisnukkunutta vaaria, ja välillä melankolia tuntui ihan luissa ja ytimissä sen takia. On erikoista joutua tekemään samoja vanhoja juttuja vaikka joku puuttuu. Ylläoleva kuva ei kuitenkaan kuvaa melankolista mietiskeluhetkeä, vaan luultavasti mielessäni on joku kepponen jonka voisin tehdä Paulalle. Meillä oli kuvaussessio nimeltä "Viidakon tähtöset", joka kertoo ehkä kaiken olennaisen...
Tunsin itseni eilen tosi aikuiseksi kun menin pankkiin hoitamaan raha-asioita. Kuuntelin huuli pyöreänä kun pankkineuvoja selitti minulle ASP-tilistä ja säästösopimuksista ja jouduin myöntämään että asuntolainoihin liittyvä käsitteistö on vähän hakusessa. (Oikeastaan mä saan kauhunväristyksiä jo sanasta "laina".) Pankissa käynti nosti varmasti aikuisuuspisteitä, mutta illalla asioiden todellinen tila tuli kyllä ilmi kun väitin kivenkovaa että hampaani on mätä kun se on eri värinen kuin muut....
Jos luulette, että otin nämä kuvat itse, erehdytte. Kummastakin kuvasta iso kiitos Paulalle.
Yhden päivän ohjelmana oli käydä Joensuussa tapaamassa Besteä, Sain sain tiivistetyn esittelyn Joensuun keskustaan, joka olikin hyvä koska olin ekaa kertaa vierailemassa niillä tietämillä. Beste muuten suhtautui tosi skeptisesti siihen ajatukseen, että osaisin mukamas pitää jotain tosi asiallista ja aiheessaan pysyvää blogia. Hei ihan oikeesti, en mä nyt niin toivoton tapaus ole!
Mökille oli toki vähän outoa mennä ilman keväällä poisnukkunutta vaaria, ja välillä melankolia tuntui ihan luissa ja ytimissä sen takia. On erikoista joutua tekemään samoja vanhoja juttuja vaikka joku puuttuu. Ylläoleva kuva ei kuitenkaan kuvaa melankolista mietiskeluhetkeä, vaan luultavasti mielessäni on joku kepponen jonka voisin tehdä Paulalle. Meillä oli kuvaussessio nimeltä "Viidakon tähtöset", joka kertoo ehkä kaiken olennaisen...
Tunsin itseni eilen tosi aikuiseksi kun menin pankkiin hoitamaan raha-asioita. Kuuntelin huuli pyöreänä kun pankkineuvoja selitti minulle ASP-tilistä ja säästösopimuksista ja jouduin myöntämään että asuntolainoihin liittyvä käsitteistö on vähän hakusessa. (Oikeastaan mä saan kauhunväristyksiä jo sanasta "laina".) Pankissa käynti nosti varmasti aikuisuuspisteitä, mutta illalla asioiden todellinen tila tuli kyllä ilmi kun väitin kivenkovaa että hampaani on mätä kun se on eri värinen kuin muut....
Jos luulette, että otin nämä kuvat itse, erehdytte. Kummastakin kuvasta iso kiitos Paulalle.
sunnuntai 14. heinäkuuta 2013
No, I'm not.
Mulla on ollut blogeja ennenkin, ja yritystä sitäkin enemmän. Edelliset blogini ovat kärsineet aika lailla siitä, että olen vähän sitä-ja-tätä -tyyppi: en osaa päättää haluanko kirjoittaa elämästäni, kosmetiikasta vai siitä epämääräisestä ajatusten mössöstä joka pyörii pääni sisässä. Näin jälkikäteen ajateltuna en ole tainnut olla ihan tarpeeksi kypsä blogin pitämiseen. Niinpä, nyt ulkomailla vietetyltä vuodelta palattuani, ajattelin että on aika tehdä aikuisemaisempi blogi. Joten tässä sitä nyt ollaan. Aivan uutuuttaan hohtava blogi! Toisaalta nyt fiilis on vähän niin kuin "onhan se hieno mutta mitä sillä sitten tehdään?"
Enimmäkseen ajattelin horista lähinnä kaikesta itseäni kiinnostavasta ja arvioida kiinnostuksen kohteideni aikuismaisuutta. Kun sitä nyt kerta ollaan jo kakskymppisiä ja ah, niin aikuisia. Tai ainakin olisi korkea aika olla. Siis, olkoon aikuistuminen nyt tämän vuoden projekti. Eli siis aikuismaisia juttuja. Ja ehkä vähän valokuvia. Vaikka musta ei oo koskaan valokuvaajaksi eikä tästä blogista kuvapainotteiseksi mediaksi, niin voisihan sitä edes yrittää. Kun ei mun jutut nyt niin mielenkiintoisia pelkässä tekstimuodossa ole :D
Olen siis Sara, kotona asuva 20-vuotias vanhapiika-to-be, yliopistolla luuhaan toisinaan ja aika paljon kotonakin. Tykkään jauhaa kosmetiikasta, CD-levyistä ja animoiduista elokuvista. Vietin juuri kuluneet 11 kuukautta Etelä-Koreassa vapaaehtoistyössä, ja nyt tällä hetkellä mun jututkin alkaa helposti "silloin kun olin Koreassa..." Toivotaan että vastaisuudessa saisin kehiteltyä muitakin stooreja. Ja että tämä blogi ei lässähtäisi niin kuin ne kaikki edelliset.
Enimmäkseen ajattelin horista lähinnä kaikesta itseäni kiinnostavasta ja arvioida kiinnostuksen kohteideni aikuismaisuutta. Kun sitä nyt kerta ollaan jo kakskymppisiä ja ah, niin aikuisia. Tai ainakin olisi korkea aika olla. Siis, olkoon aikuistuminen nyt tämän vuoden projekti. Eli siis aikuismaisia juttuja. Ja ehkä vähän valokuvia. Vaikka musta ei oo koskaan valokuvaajaksi eikä tästä blogista kuvapainotteiseksi mediaksi, niin voisihan sitä edes yrittää. Kun ei mun jutut nyt niin mielenkiintoisia pelkässä tekstimuodossa ole :D
Olen siis Sara, kotona asuva 20-vuotias vanhapiika-to-be, yliopistolla luuhaan toisinaan ja aika paljon kotonakin. Tykkään jauhaa kosmetiikasta, CD-levyistä ja animoiduista elokuvista. Vietin juuri kuluneet 11 kuukautta Etelä-Koreassa vapaaehtoistyössä, ja nyt tällä hetkellä mun jututkin alkaa helposti "silloin kun olin Koreassa..." Toivotaan että vastaisuudessa saisin kehiteltyä muitakin stooreja. Ja että tämä blogi ei lässähtäisi niin kuin ne kaikki edelliset.
Tilaa:
Kommentit (Atom)